Hän laskeutui vuoteelleen jälleen, mutta makasi valveilla, seinäänpäin kääntyneenä, kyyneleen toisensa jälkeen vieriessä hänen suljettujen silmäluomiensa alta. Hän ei tiennyt miksi hän itki, sillä hän tunsi itsensä enemmän onnelliseksi kuin onnettomaksi, ja vaikka hän sääli setä Randalia, oli hän varma siitä, että tämä oli tuskaansa voimakkaampi. Sydämessään hän oli polvillaan setä Randalin edessä tuolla missä hän istui ja kärsi niin kestävänä.
Ihmeellistä kyllä näytti hänen hengenahdistuksensa helpottavan Sifin lyhyen käynnin johdosta, ja yskä asettui. Aamupuoleen Randal saattoi oikaista itsensä vuoteellekin ja nukkua.
— Luulen että sinä paransit minut, kun tulit luokseni yöllä, sanoi hän aamulla Sifille.
— Tokkopa, enhän minä tehnyt mitään.
— Etkö tehnyt mitään?
Hän sulki hänet katseeseensa ja hänen tapansa teki Sifiin taasen saman vaikutuksen kuin se oli yölläkin tehnyt, että hän oli tehnyt hänelle jotain sanomattoman hyvää, ja kuitenkin, tiesihän hän, ettei ollut mitään tehnyt. Tuntui niinkuin Randal olisi vastaanottanut hänen lämpimän auttamishalunsa, vaikka oli torjunut hänen apunsa.
15.
He seisoivat kaikki ja kuuntelivat. He olivat kuulleet, että jossakin sillä suunnalla, mihin he olivat menossa, olisi lappalaisleiri, ja nyt Sif oli kuulevinaan poronkellon äänen jonkun matkan päästä. Åke luuli sen myöskin kuulevansa.
- Mistä päin? kysyi Åken toveri, joka piti itseään joukon johtajana ja tunsi edesvastuuta siitä, että oltiin oikealla tolalla.
Sif osoitti vasemmalle: — Tuolta.