Pimeä oli tälle tunturiyölle vierasta. Tunnin tai pari hämärti puoliyön aikaan, mutta ei ollut siksi hämärää, että yksikään tähti olisi saattanut näkyä.
Ilta oli tuskin sammunut kun aamu tuli. Sen ensi enne oli keveä sumu, joka nousi jättiläispadasta, notkosta, joka oli taivasta kohti kohoavien pyöreiden tunturilakien keskellä. Ensin nuo hienot usvat olivat harmahtavia ja leijailivat huomaamattoman hiljaa salaisesta kätköstään, mutta vähitellen ne alkoivat hohdella värikkäinä, aluksi niin heikosti, että Randal ihmetteli oliko se mielikuvitusta vai näköhäiriö, kunnes väri tuli selvemmäksi ja levisi usvaan, joka pian peitti kukkulat ja notkot ruusunhohtoisena, läpinäkyvänä huntuna.
Aamun ensi airut oli yksinäisen linnun laulu, joka tuli jostain läheiseltä tunturirinteeltä.
Ja sitte tapahtui ihme — auringon nousu — — —
Mutta vielä oli hyvin varhaista, vielä pidettiin yötä tuolla kodissa.
Savu, joka nousi kotien aukoista, oli käynyt yhä ohuemmaksi, Randal mielestään aavisti sen pikemmin kuin näki, katsoessaan sinne päin. Ensimäinen aamun merkki ihmisistä oli se, että jonkin kodan savu sakeni. Joku oli ilmeisesti herännyt ja heittänyt puun sammuvaan hiilokseen. Ehkä kahvipannukin nyt pantiin tulelle.
Jotakin liikkui lähimmän kodan seinävieressä. Siinä oli aukko, ja katso, aukko suureni ja sen täytti joku, joka koetti tulla ulos sen läpi. Pentu, vasta herännyt, sinisilmäinen, iloinen koiranpentu tunkihe puoleksi ulos aukosta. Siihen se jäi pää ja etukäpälät ulkopuolelle ja muu osa sisäpuolelle, sillä se huomasi Randalin ja unohti aikomuksensa, mikä se nyt lie ollutkin, ottaakseen vieraan ilmiön tarkastettavakseen.
Randal houkutteli. Pentu mietti, mutta huomasi pian houkutuksen vastustamattomaksi, veti pienen pörröisen olentonsa takaosankin aukosta ja tulla tuupersi leikkisänä ja ystävällisenä Randalin luo, joka oli harras koirien ystävä ja joka sai nyt nautintorikkaan aamuhetken.
— Ylhäällä jo ja täydessä toimessa?
Siinä oli Sif. Hän seisoi ja nauroi myötätuntoisena nähdessään Randalin leikkimässä koiran pennun kanssa.