— Tuntuu toisinaan niinkuin nuo unettomat yöt antaisivat hengelle sen minkä ne ottavat ruumiilta, jatkoi hän. Saa laskeutua syvyyksiin, joihin muulloin ei koskaan ulotu, ja sieltä alhaalta katsoen kukkulat käyvät niin paljon korkeammiksi. Tulee ymmärtämään niin paljon. Mutta sen viisauden hankkimiseen ei olisi rohkeutta ryhtyä vapaaehtoisesti.
— Mutta niinhän setä on tehnyt viime yönä.
— Viime yönä olen ollut kukkulalla, en syvyyksissä, sanoi Randal. Enhän ole ollut sairas enkä unetonkaan.
— Mutta yö on antanut kuitenkin jotain, eikö ole?
— On kyllä, vaikka ei sillä tavalla kuin sairausyö voi antaa.
— Tuota minä en ymmärrä ollenkaan, sanoi Sif.
— Se onkin hyvä. Sinulla ei kai ole eläessäsi ollut unetonta yötä?
— Ei. Enkä sitä haluakaan, vaikka viisastuisinkin siitä, selitti hän ja veti pennun luokseen ja kieritteli sen kanssa pehmeässä sammalessa.
Randal istui ja katsoi heitä, ja molemmissa oli hänen mielestään jotain yhtäläistä, mitä tuli hurmaavaan leikillisyyteen ja viattomien silmien aurinkoon.
16.