Vallattomana ja vihaisena kohisi koski valkovaahdossa sen yli johtavan heiveröisen sillan alitse. Siltana oli aivan yksinkertaisesti kolme kuperaa puunrunkoa, jotka olivat vierekkäin. Ei ollut mitään nojapuuta mistä pitää kiinni. Sillan alla ryöppysi vesi, jonka kohina tukki korvat. Pyörrytti katsellessa tuota kohisevaa vauhtia ja alaspäinhän täytyi katsoa parraspuun yli mennessä, ettei lipeäisi.
Randal vaati muodostamaan ketjun yli kuljettaessa, pitäen toisiaan kädestä. Ei kenenkään mieleen johtunut vastaan sanominen, mutta juuri kun Åke, joka kulki ensinnä, astui parraspuulle, lennähti Sifiin vallaton oikku. Hän irrottausi ketjusta ja juoksi Åken ohi parraspuulle.
— Jokainen seisokoon ja pudotkoon itsekseen, tiedämmä, älköönkä ottako vastuulleen vetää muita mukanaan, selitti hän hilpeästi, huvitettuna leikistä, jonka vaarallisuutta hän ei uskonut.
Tyynesti ja nopeasti hän kulki sillan yli, mutta juuri kuin hän oli astumaisillaan toiselle rannalle, lipesi hän ja putosi koskeen.
Ellei hän pudotessaan olisi saanut kiinni eräästä puun juuresta, olisi hän ollut hukassa.
Koski veti hirvittävällä voimalla, eikä hän olisi voinut pysytellä kiinni enää kantakaan minuuttia. Mutta onneksi ei viipynyt minuuttiakaan, ennenkuin toiset olivat tulleet yli ja molemmat ylioppilaat hypähtäneet koskeen, kumpikin pitäen toisella kädellään puusta kiinni ja tarttuen toisella kädellä Sifiin.
Rannalla oli Randal polvillaan ja nosti Sifin ylös. Hän tarvitsi siihen kaiken voimansa, sillä koski ei päästänyt mielellään saalistaan. Majken ja hänen ystävänsä auttoivat, ja vähemmässä kuin viidessä minutissa oli seikkailu ohi. Sif makasi vettä valuvana rannalla, ja yhtä märät ylioppilaat ponnistausivat ylös hänen jälkeensä.
Yksi tytöistä nojasi Sifin päätä polveensa, ja Randal vei konjakkipikarin pelastetun huulille.
Sif otti koneellisesti suuhunsa konjakkia. Hän oli tuskin ehtinyt käsittää mitä oli tapahtunut, ennenkuin se oli ohi.
— Se oli kylmä kylpy, sanoi hän yrittäen laskea leikkiä ja hymyili kalpein, hieman värisevin huulin.