— Joka olisi voinut tulla sinun viimeiseksesi, jatkoi Randal.
Hänen kasvonsa olivat ankaran näköiset. Sif ei olisi koskaan luullut, että niihin voisi tulla sellainen ilme. Hän ihmetteli oliko hän suuttunut häneen vai oliko hän pelästynyt hänen hengenvaarastaan.
Hän yritti nousta istumaan ja työnsi syrjään Randalin käden konjakkipikareineen.
— Älkää lellitelkö minua! En aio pyörtyä, voin aivan hyvin. Antakaa yhtä hyvin noille konjakkia, he ovat yhtä märkiä kuin minä.
Hän osoitti ylioppilaita.
— Ota kaksi aimo kulausta vielä, niin ne saavat sitten, sanoi Randal äänellä, joka ei sietänyt vastustelua.
Sif piti parhaana totella. Hän ei ollut koskaan ennen kuullut tuota sävyä Randalin äänessä. Hän oli varmaankin suuttunut, ajatteli Sif, ja hänen oli vaikea niellä. Konjakki pysähtyi kurkkuun ja nousi silmiin. Mutta hän teki epätoivoisia yrityksiä tehdäkseen kuitenkin Randalille mieliksi ja ottaakseen nuo määrätyt kulaukset.
Pakotettuaan Sifin ottamaan osansa, aikoi Randal täyttää pikarin, mutta
Åke ojensi innokkaasti kätensä ottaakseen sen.
— Älä täytä, anna minun… sanoi hän kiireisesti ja käheästi.
— Siinä on niin vähän jälellä, huomautti Randal.