— Jos Sif jaksaa, on parasta että lähdemme heti eteenpäin, sanoi Randal. Se on ainoa tapa teidän kolmen kuivaamiseen, meillä kun ei ole vuoteita mihin panna teidät.
— Minä en ole vähääkään väsynyt, selitti Sif pingoitetun reippaasti.
Siispä jatkettiin vaellusta.
Sif kulki eteenpäin, vaikka hänen jalkansa vapisivat ja hänellä oli palava halu olla yksin ja saada heittäytyä sammaleelle ja itkeä, vain itkeä. Mutta kun se ei käynyt päinsä, täytyi hänen pysytellä reippaana.
Kun oli päivällisaika ja löydettiin sopiva paikka, olivat nuo kolme kastunutta sen verran kuivuneet, että saatettiin ilman vilustumisen pelkoa pysähtyä.
Sif oli innokas keräämään risuja tulta varten. Hän oli kalpea väsymyksestä, mutta ei tahtonut millään muotoa olla siitä tietääkseenkään, sillä hän tiesi että silloin itsehillintä olisi mennyttä.
Mutta Randal ja Åke olivat salaliitossa häntä vastaan. He purkivat joitakin tavarakääröjä ja saivat sadetakeista ja peitoista mukavan vuoteen sammaleelle. Siihen he pakottivat Sifin maata. Ei auttanut, että hän vastusteli, että hän koetti nauraa heille ja tahtoi livistää syrjään. Molemmat huomasivat salattua itkua pakotetussa naurussa ja ymmärsivät, että hän oli ylen väsynyt. Hän ei voinut pitää puoliaan heidän yhteistä, jyrkkää tahtoaan vastaan. Hänen täytyi taipua ja antaa panna itsensä vuoteeseen ja kääriä peitteisiin.
Se oli kieltämättä suloista.
Mutta heidän huolenpitonsa liikutti häntä. Hän tuli ajatelleeksi että hän oli uhmaillut setä Randalia ja oli vähällä vetää pelastajansa kanssaan turmioon. Olisi voinut käydä niin, ja se olisi ollut silloin hänen syynsä. Mutta yhtään pahaa sanaa he eivät olleet sanoneet hänelle, he hoitelivat vain häntä. Hän makasi lujasti yhteenpuristetuin silmäluomin pidättääkseen kyyneliä, jotka pyrkivät esiin.
Erittäinkin häneen koski ajatus, että setä Randal saattaisi luulla hänen häntä uhmaillakseen juosseen sillalle. Sitä se ei ollut ollenkaan ollut, se oli ollut vain ajattelematon päähänpisto. Uhmailla häntä, josta hän piti niin äärettömästi!