Ja sitte hän pelkäsi, että setä Randal oli tarttunut liian lujasti kiinni vetäessään häntä ylös. Hänestä tuntui niinkuin tämä siitä lähtien olisi näyttänyt ikäänkuin hillitsevän jotain tuskaa.
Hän tarkkasi salaa häntä hänen istuessaan kumarassa tulen luona sytytellen ja puhaltaen sitä, että se palaisi. Hänellä oli edelleen tuo ankaran vakava ilme, joka hänellä oli ollut pakoittaessaan hänet ottamaan konjakkia.
Oliko hän ehkä sisimmässään suuttunut häneen, vaikka hän ulkonaisesti oli niin huolehtiva? Kuinka mielellään hän olisikaan halunnut tietää sen. Mutta hän ei uskaltanut kysyä, hän tunsi itsensä liian itkuherkäksi.
Nyt leimahti tuli eloisana ja räiskyen. Sifistä tuntui niinkuin Randalin kasvojen ankara ilme olisi lauhtunut, kun hänen onnistui saada tuli leimahtamaan.
Yhtäkkiä hän käänsi päätään ja katsoi Sifiin.
— Toivoin sinun nukkuvan, sanoi hän.
Sif teki liikkeen ikäänkuin heittääkseen peitot yltään.
— En tahdo maata tällä tavoin!
Randal nousi ja tuli nuo muutamat askeleet hänen luokseen.
— Eikö sinun sitte ole hyvä maata?