— On kyllä. Ei se ole sitä.
— Mitä sitte?
Sif katsoi ympärilleen ja huomasi että toiset sillä hetkellä olivat niin kaukana, etteivät voineet kuulla.
— En ansaitse sitä, sanoi hän pikaisesti. Randal hymyili.
— Sinä ansaitset tietysti selkäsaunan sen sijaan, myönsi hän. Ehkäpä se lämmittäisikin sinua. Mutta säästämme sen joka tapauksessa, kunnes tulet kotiin isäsi luo. Silloin kielin hänelle.
Sif oli ollut aivan ratkeamaisillaan itkuun, nyt hän nauroi sen sijaan, mutta hänen silmänsä olivat kosteat.
— Toivoisin melkein, että setä tahtoisi lyödä minua, tuntisin itseni silloin vähemmän kehnoksi kuin antamalla näin palvella itseäni kaiken jälkeen mitä olen saanut aikaan. Mutta, setä, en tehnyt sitä uhalla.
Hän katsoi rukoilevasti Randaliin, iloisena kun oli saanut sen sanotuksi.
— Tunnen sinut tarpeeksi hetkeäkään uskoakseni sitä, pikku Sif, sanoi hän. Sinä olit vain ajattelematon.
Sif tunsi itsensä niin onnellisen rauhoittuneeksi, ja tuo hellyys Randalin äänessä sulatti hänen sydämensä niin, että kun tämä kumartui kääriäkseen peittoa hänen ympärilleen, tarttui hän välittömästi hänen käteensä ja suuteli sitä.