Randal hätkähti, ja värähtävä nytkähdys veti kokoon hänen kasvolihaksiaan, mutta vain hetkiseksi. Hiljaa hän veti kätensä pois.
— Nuku nyt vähän, pikku Sif, sinä olet väsyneempi kuin itse ymmärrät, sanoi hän, ihaillen itseään setämäisen ystävällisyyden tähden, jota hänen onnistui äänellään ilmaista.
Sitten hän kääntyi takaisin tulen ääreen ja heitti koneellisesti siihen lisää puita, mutta hän ei nähnyt sitä, hän näki vain Sifin kasvot, vaikka oli selin häneen.
— Bentick, Bentick, mikä jättiläistehtävä olla pettämättä luottamustasi ja tervettä järkeäni! Tuolla nulikalla, joka suuteli pikaria, on nuoruuden kuningasoikeus. Minä olen setä, vanha setä vain. Taivaiset voimat, auttakaa etten unohda sitä!
Siten hänen ajatuksensa myllersivät, laiminlyödyn tulen hulmahtaessa hänen sitä hajamielisesti hoidellessaan.
17.
— On niin tyhjää kun Leifiä ei ole!
Näin leikillisin, vaikka vakavasti tarkoitetuin huomautuksin Randal ilmaisi mitä kaikki tunsivat, Sifin pukeuduttua tytön vaatteisiin asemalla, missä hänen tavaransa olivat odottaneet häntä. Tällä kertaa hän aikoi ne pitääkin, sillä nyt oli tunturiretki lopussa.
— Minäkin kaipaan häntä, sanoi Sif. Niin hauskaa kuin hänellä on näinä viikkoina ollut, ei minulle koskaan tule.
— Älkää sanoko niin, sanoi Åke, teillähän on koko elämä nupulla.