— Miten kauniisti sanottu! virkkoi Sif välittömään tapaansa ja katsoi sädehtivänä Åkeen, joka punastui, ihastuneesti hämillään nähdessään sanoillensa pantavan sellaista arvoa.
Leifin kaipaus oli vain vertauskuva siitä kaipauksesta, jota kaikki tunsivat nyt päättyneen tunturiretken suhteen. Oli kasvettu yhteen unohtumattomien päivien ja öiden iloisen toveruuden aikana. Oli vietetty hupaisat ja ikävät hetket yhdessä ja eletty niin yksinomaan nykyisyydessä, kuin ei olisi ollutkaan mitään mennyttä eikä tulevaa. Mutta tämä vaikutti senkin, että vaikka kukin luuli tuntevan toiset niin erittäin hyvin, tiedettiin oikeastaan hyvin vähän mitään toisistaan.
Seurueessa oli vain yksi kylliksi kokenut ollakseen tietoinen puutteellisesta toisten tuntemisesta, ja tämä oli Randal. Psykologi kun oli, oli hänellä matkatoveriensa luonteet aika selvillä, mutta niistä vaiheista, jotka olivat kehittäneet nuo luonteet sellaisiksi mitä ne olivat, tiesi hän vähän. Ja vielä vähemmän hän tiesi mitään siitä, mikä salaisuudessa vahvisti tai kulutti. Noiden eri luonteiden arvostelussa hän otti huomioon kaiken, jonka hän tiesi olevan kätkössä, ja senvuoksi hänen arvostelunsa oli varovaista ja lempeää.
Kaikki toiset sitävastoin olivat nuoria ja varmoja ja täysin selvillä siitä minkälainen kukin matkatovereista oli ja minkälaisen olisi pitänyt olla. He arvostelivat toisiaan hyvin itsekohtaisesti. Majken esim. oli vakuutettu siitä, että Sif oli keimaileva huitukka, että Åke oli typerä raukka, Randal itserakas älyniekka-keikari, mutta Åken toveri sitävastoin tavattoman kunnollinen ja lahjakas nuori mies, jolla oli arvostelukykyä. Hän ei ollut ollenkaan tietoinen siitä, että hän arvosteli siten senvuoksi, että viimemainittu osoitti huomiota hänelle, molemmat edelliset Sifille; hän luuli niiden olevan sellaisia, jollaisina hän ne näki.
Sifin mieleen ei johtunut arvostella matkatovereitaan, hän piti arvostelematta heistä kaikista ja olisi pitänyt Majkenistakin, ellei tämä vain olisi ollut niin tyhmän pitkävihainen tuon viattoman kosintajutun tähden.
Åke näki kaikki siinä hohteessa, mikä säteili Sifistä. Kaikki olivat hänelle vain puite Sifin ympärillä. Åkesta ero tuntui sydäntäsärkevältä. Ainoa mikä lohdutti häntä oli se, että Upsalan ja Tukholman väli ei ollut sen pitempi kuin että hän saattoi matkustaa Tukholmaan pyhiksi ja kuljeskella kaduilla Sifin kodin läheisyydessä siinä toivossa että kohtaisi tämän. Joskus hän voisi kai rohkaista itsensä ja mennä vierailullekin, koskapa hän onneksi tunsi Sifin isänkin.
III.
HAAVEILUA.
1.
Lapinmaan retken jälkeisenä talvena oli dosentti Randalilla merkillisen usein aihetta matkustaa Tukholmaan. Hän otti itselleen usein tehtäviä, jotka pakottivat häntä matkustamaan ja joskus jäämäänkin sinne päiväksi tai pariksi. Näillä Tukholman käynneillä hän otti aina tilaisuudesta vaarin ja kävi tohtori Bentickillä.