Suuttumuksestaan huolimatta Lucian täytyi hymyillä hänen poikamaiselle purkaukselleen. Hän ei voinut ajatella ketään miestä, joka olisi enemmän riippuvainen ja enemmän kiintynyt perheensä naisjäseniin kuin Allan. Ilmaisu, jonka hän oli antanut turhalle toivomukselleen, osoitti parhaiten, että hän kesken purkaustaan oli tietoinen siitä, ettei ollenkaan toivonut sitä mitä sanoi toivovansa. Tämä liikutti Luciaa niin, että hänen suuttumuksensa häipyi pois ja hellyys pääsi valtaan jälleen, tuo äidillinen hellyys, jota kukaan hänen lapsistaan ei herättänyt niin voimakkaana hänessä kuin tuo »suurin poika», hänen miehensä.
Mutta Sif huoletti häntä. Niin paljon kuin hän tästä pitikin, ei hän voinut rakastaa häntä yhtä paljon kuin omia lapsiaan. Se oli kuitenkin puuttuvaisuus, jota hän ei voinut auttaa, se oli luonnossa. Mutta siitä oli seurauksena, että Allanin hellyys tytärtä kohtaan tuli suuremmaksi kuin poikia kohtaan, joka vuorostaan ei vaikuttanut suotuisasti Lucian tunteeseen.
Lucia vältti mieluummin näiden arkojen tunneseikkojen ajattelemista, mutta edelläkuvatun kohtauksen jälkeen tuo pidätetty ajatus tunkeusi esiin ja hänen täytyi askarrella sen kanssa.
Kun hän naimisiin menonsa jälkeen Allanin kanssa oli ottanut huostaansa Sifin, oli hän tehnyt sen valmiina siirtämään pienokaiselle lämpimän rakkautensa, jota hän oli tuntenut lapsen äitiä kohtaan. Mutta kun Sif kasvoi näyttämättä vähäistäkään yhtäläisyyttä äitinsä kanssa, oli se Lucialle pettymys ja viilensi vastoin hänen tahtoaan hänen tunnettaan lasta kohtaan. Ja samassa määrin kuin tyttö kehittyi ja iloisella, puoleensavetävällä olennollaan voitti ystäviä kaikkialla ja sen kautta tuli yhä riippumattomammaksi äitipuolensa hellyydestä, kylmeni se, sillä se ei ollut alusta tuota epäitsekästä äidinrakkautta, joka on veressä.
Lucia tunsi itsensä syvästi huolestuneeksi tutkistellessaan nyt suhdettaan Sifiin ja hänen täytyi myöntää, että hän oli viilennyt huomattavasti tätä kohtaan. Hän kysyi itseltään rehellisesti, eikö äskeinen kohtaus, johon hän itse oli antanut aiheen omalla — hänen täytyi nyt tarkemmin harkittuaan se myöntää — aivan tarpeettomalla muistutuksellaan, ollut merkki juuri tuosta hänen kohtalokkaasta hellyyden ja ymmärtämisen puutteestaan tytärpuolta kohtaan. Oliko mahdollista, hän kysyi myöskin itseltään, että Allanin syytöksessä että hän olisi kateellinen Sifille voisi olla jotain aihetta? Vilpittömän pahastumisen ja ylpeyden tuntein hän oli torjunut tuon syytöksen vääränä, mutta oliko se tosiaankin aivan aiheeton? Miksi se oli pistänyt häneen niin, ellei se sattunut kipeään kohtaan? Häntä oli ärsyttänyt, että Allan oli asettunut tyttären puolelle häntä vastaan, häntä ärsytti aina Allanin tehdessä niin. Mutta hänen täytyi myöntää, että Allan tässä tapauksessa oli ollut oikeassa, hänen muistutuksensa Sifille oli ollut väärä. Miksi hän olikaan tehnyt sen? Mikä hänet oli yllyttänyt sen tekemään? Oliko Sifissä jotain erikoista, vai oliko se vain kateutta hänessä itsessään? Vai oliko siinä ehkä kumpaakin? Oliko hän ehkä vastoin tahtoaan ja parempaa tietoaan kateellinen Sifille tuon kuvaamattoman ominaisuuden tähden, joka saattoi kaikki pitämään tytöstä? Lucian täytyi tänä vilpittömän itsetutkistelun hetkenä tunnustaa, että tuo ominaisuus, jota hän ei voinut välttyä näkemästä ja tuntemasta, pikemmin oli ärsyttänyt häntä kuin voittanut hänet, ja hän saattoi toisinaan olla kylliksi terävä ihmetelläkseen, oliko se niin kokonaan tiedotonta ja teeskentelemätöntä, kuin miltä näytti. Oliko tähän syynä kateus vai huolenpito?
Kaikki olivat niin heikkoja Sifin suhteen, täytyihän kai jonkun voida asettua häntä vastaan ja nähdä hänen vikansa ja oikaista häntä, ajatteli Lucia puolustuksekseen.
Niin kyllä, vastasi omatunto, mutta tuon jonkun piti myöskin pitää tarkkaa vaaria siitä että oli oikeudenmukainen, ellei hän tahtonut työntää luotaan tuota nuorta sydäntä ja menettää kaikkea vaikutusvaltaansa.
Ja Lucia teki oikeutta omalletunnolleen ja päätti ryhtyä kasvattamaan itseään siihen mitä hänen ja Sifin välinen suhde vaati häneltä, jottei se muodostuisi kieroksi. Mutta niin pitkälle kuin tunnustamaan Sifille, että hän katsoi antaneensa tälle väärän muistutuksen, ei hän kuitenkaan itsensä nöyryyttämisessä mennyt. Ja senvuoksi sai tuo tarpeeton oikaisu itää häiritsemättä Sifin mielessä.
3.
Randalilla oli ollut vaikea yö hengenahdistuksineen ja yskineen ja hän oli kovin väsynyt, kun viimein aamu koitti ja sen mukana helpotus.