Yleensä hän ei tavallisesti ajatellut noina hengenahdistusöinä, hän kärsi vain. Hän tunsi tavallisesti, että hänen kipunsa irroitti hänet kaikesta, mikä muuten täytti hänen ajatuksensa. Mutta sinä yönä oli ollut toisin. Muuan ajatus, ihmettely oli uskomattoman itsepintaisesti askarruttanut hänen mieltään ja kiusannut sitä samoin kuin hengenahdistus ja yskä oli kiusannut hänen ruumistaan.
Edellisenä päivänä hän oli varannut itselleen aikaa mennäkseen ratsastushuoneelle katsomaan Sifin ratsastusta. Hän oli saanut nähdä Sifin uudessa puvussa ja uudessa tilanteessa, joka oli ollut mielenkiintoista, mutta häntä kohtaan Sif oli ollut kuin vaihdettu. Jo tuo jäykkä, tuskin huomattava pään kumarrus, jolla hän oli vastannut Randalin tervehdykseen, oli kummastuttanut tätä. Hän ei olisi koskaan uskonut Sifin osaavan tervehtiä niin jäykästi. Eikä hän koko aikana ollut kertaakaan katsonut hänen taholleen.
Ratsastustunnin kuluttua Randal oli odottanut Sifiä ulkopuolella. Tämä oli viipynyt kauan, ja kun hän vihdoin oli tullut, oli hän ollut ratsastuksenopettajansa ja parin toverin seurassa. Hän oli tervehtinyt ohimennen eikä ollut osoittanut aikovansakaan luopua seurastaan tai esitellä häntä. Randal ei ollut tietysti tahtonut tunkeilla, ja niin he olivat nähneet toisensa ja eronneet sanaakaan vaihtamatta ja kädestä tervehtimättä — mikä oli jotain kuulumatonta siihen ystävälliseen toverillisuuteen nähden, joka oli vallinnut heidän välillään heidän tuttavuutensa ensi hetkestä asti.
Randal vaivasi turhaan päätään miettiäkseen, mitä Sifille oli saattanut tapahtua.
Sifhän oli itse pyytänyt häntä tulemaan katsomaan hänen ratsastamistaan, ja kun hän nyt oli tehnyt niin, oli tyttö kohdellut häntä niin kuin hän olisi loukannut häntä tulollaan.
Oliko Sif suuttunut siitä, ettei hän ollut ennemmin tullut? Mutta tiesihän hän hänellä olevan paljon työtä, eikähän hän toki vielä liene tullut vaativaksi kuin mikäkin hemmoteltu kaunotar?
Oliko hän oikullinen? Oliko hän yhtäkkiä kyllääntynyt häneen niinkuin ennemmin Åke Bosoniin? Mutta eihän hänen sentään olisi tarvinnut olla epäystävällinen, vaikkapa olisi kyllääntynytkin.
Olisikohan joku voinut puhua pahaa hänestä? Mutta mitähän siinä tapauksessa olisi sanottu? Hän ei tiennyt mitään, jota olisi voitu todella hänen niskoilleen panna, ja kelläpä olisi harrastusta ruveta valehtelemaan hänestä?
Koko yön häntä kiusasivat nämä kysymykset, joihin hän ei löytänyt mitään vastausta.
Mutta kun aamu tuli helpotuksineen, laukesi hänen mielensäkin rauhattomuus. Hän piti ihmettelyänsä lapsellisena. Minkätähden hän välittäisi niin paljon yhden tytön oikuista?