Sillä Lucia oli kutsukirjeen mukaan pannut kirjelappusen, jossa hän taivuttavasti oli pyytänyt Randalia tulemaan. Hän oli nimittäin sellainen personallisuus, jota tapaamaan ihmisiä kutsuttiin, ja Lucia oli erittäin halukas saamaan hänet mukaan.
— Vahinko on ollut minun puolellani, kuuli Sif tuon lyhyen, miellyttävän äänen vastaavan (ja häntä vihlasi huomatessaan, että se kuului rasittuneemmalta kuin tavallisesti). Työ on vienyt kokonaan minun aikani.
— Työkö vain? kysyi Lucia, joka oli kai myöskin huomannut hänen äänensä tahdottoman todisteen.
— Hengenahdistus myös, tunnusti Randal vastahakoisesti. Kun se alkaa hätyyttää, täytyy minun keskittää itseni työhön, minusta ei jää mitään yksityisiin harrastuksiin.
Tämän selityksen jälkeen hän vetäysi syrjään, sillä uusia vieraita saapui ja niiden täytyi saada tervehtiä emäntää.
Nyt Randal kumarsi Sifille, otti silmänräpäykseksi hänen kätensä, mutta puristamatta sitä.
— Minun ei tarvitse kysyä vointia, näen että se on hyvä, sanoi Randal sivumennen ja antoi katseensa pikimmiten liukua Sifin kasvoille, joiden nuorekasta viehätystä kohotti vaivoin hillitty liikutus.
— Minunkaan ei tarvitse kysyä vointia, sillä kuulin juuri, että se on huono, vastasi Sif, tuskin tietoisena siitä mitä sanoi, mutta vaistomaisesti löytäen oikeat sanat.
— Minun suhteeni ei ole mitään vaaraa, vastasi Randal keskeyttävästi.
Erityisissä tapauksissa hän vain sieti osanottoa. Sellainen tilaisuus ei ilmeisestikään tämä ollut, mutta Sif muisti yhden sellaisen, jolloin hän osanotollaan oli saanut tehdä hyvää hänelle. Silloin Randal oli ottanut sen vastaan kokonaan vaikkapa vain muutamiksi silmänräpäyksiksi, nyt hän sulkeusi siltä. Sifiä kirveli vertaillessaan.