Randalin sanottua, mitä hän katsoi kohteliaisuuden vaativan, hän jätti Sifin vastasaapuneille vieraille, tervehtiäkseen toisia, joita tunsi ja antaakseen esitellä itsensä muille.
Päivällispöydässä Randalin paikka oli vinosti vastapäätä Sifiä. Hän saattoi kuulla tämän vilkkaan äänen ja tartuttavan naurun, hän saattoi myöskin kuulla yhtä ja toista Sifin ja hänen pöytäkumppaninsa keskustelusta, mutta hän ei sallinut sen häiritä itseään, vaan oli huomaavainen ja mielenkiintoinen omalla tahollaan ja teki älykkäästi huomautuksiaan, kun keskustelu pari kertaa tuli yleisemmäksi.
Kerran päivällisen kestäessä hän joi Sifin maljan, ja silloin heidän silmänsä kohtasivat pariksi sekunniksi. Hämmästyksekseen hän näki rukoilevan ilmeen Sifin silmissä. Seuraavana minuuttina hän sanoi itselleen, että hän oli varmaankin nähnyt väärin. Minkäpätähden Sif katsoisi rukoilevasti häneen?
Ei kukaan niistä kaikista, jotka kilpailivat Sifin harrastuksesta, aavistanut että se salaisesti oli keskittynyt tuohon hienoon, maltilliseen, ohimoilta harmahtavahiuksiseen mieheen ja keskusteluun, joka liikkui kypsyneenä, nuorelle tytölle varmasti vieraissa ilmapiireissä. Mutta kaikkien pöydän ympärillä olevien äänten joukosta Sif kuunteli vain tuota niin hyvin tunnettua, vaivautunutta, ääntä, jonka väsynyt mutta miellyttävä sävy palautti mieleen hänen elämänsä iloisimmat päivät. Kun hän toisinaan kuuli jotain siitä mitä hän sanoi, tunsi hän itsensä ylpeäksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut jonkinlainen osa Randalin lahjakkuudesta ja maineesta.
Sif oli niin iloinen siitä että Randal oli tahtonut tulla. Hänen tuskansa, ennenkuin Randalin myönteinen vastaus kutsuihin saapumisesta oli tullut, oli ollut niin syvää ja sietämätöntä, kuin tuska vain voi olla ensi nuoruuden kärsimättömänä aikana. Mutta Randal oli vastannut myöntävästi, ja nyt hän oli todellakin tullut! Sifistä tuntui, että senkautta oli tuo niin turhaan katkaistu side heidän välillään solmittu uudelleen.
Ehkäpä se ei koskaan ollutkaan katkennut, kuten hän oli luullut. Randalilla oli ollut niin paljon työtä ja hän oli ollut sairas. Siinähän olisi ollut syytä kylliksi hänen poissaoloonsa. Kun hän nyt näki hänet ja kuuli häntä, tunsi hän kuinka paljon ylempänä hän seisoi häntä, ja häntä hävetti luulottelunsa, että Randal muka olisi loukkaantunut hänen käytöksestään tuonnottaisella ratsastustunnilla. Hän seisoi aivan liian korkealla loukkaantuakseen mistään, mitä hän teki tai oli tekemättä.
Tämä ajatus sisälsi sekä huojennusta että pettymystä, huojennusta siitä ettei ollut loukannut häntä, mutta pettymystä siitä että oli niin vähäpätöinen hänelle, ettei voisikaan loukata häntä.
Mutta hän oli kuitenkin välittänyt tulla ratsastustunnille. Olisiko hän tullut, ellei hän olisi välittänyt hänestä?
Olisi kyllä, hän olisi hyvin hyvästi voinut tulla vain hyvyydestä, senvuoksi että hän oli pyytänyt.
Sif punastui tätä ajatellessaan ja äitipuolen oikaisua, josta hän tahtomattaan oli ottanut vaikutteita, niin että hänen teeskentelemätön käytöksensä Randalia kohtaan oli muuttunut jäykkyydeksi.