Hän koetti olla kuuntelematta Randalin ääntä ja olla ajattelematta häntä, mutta se kävi huonosti. — Miten ratsastaminen sujuu? Randal se kysyi näin sovinnaisen kohteliaalla äänellä, kun hän pari tuntia päivällisen jälkeen sattumalta oli Sifin lähellä.
Tämä punastui ilosta Randalin vihdoinkin puhutellessa häntä, mutta myöskin hämillään siitä, että hän viittasi tuohon onnettomaan ratsastustuntiin.
— Se sujuu kuten tavallisesti.
— Eikö siinä ehkä enää ole uutuuden viehätystä? Sif punastui vielä enemmän, sillä hän tunsi ivaa Randalin kysymyksessä.
— En minä sellainen ole! luiskahti häneltä.
— Ajattelin, että huvit mahdollisesti saivat jakaa ystävien kohtalon.
— Ystävien?
Sif katsoi kysyvästi Randaliin ja saattoi vain toivoa, ettei tämä huomaisi miten onnettomaksi hän tunsi itsensä.
— Åke Boson oli sinun hyvä ystäväsi tunturilla, mutta Tukholmassa hän on sinusta ikävä. Tuolla ratsastustunnilla sain sen käsityksen, että minäkin olin tullut vanhanaikaiseksi.
Hän puhui tyynellä, intohimottomalla äänellä, ikäänkuin se tosiseikka, jota hän toi esille, ei sen enempää olisi huolettanut häntä.