Sif tunsi itsensä samalla kertaa niin mitättömäksi ja niin liikutetuksi. Ellei Randal välittänyt hänestä, niin eihän hän silloin ollut loukannut häntä käytöksellään, minkätähden hän sitten nuhteli häntä? Hänen tavassaan ja äänessään ei ollut hituistakaan moitetta, mutta Sif tunsi kuitenkin tulleensa nuhdelluksi. Randal piti häntä uskottomana, huikentelevana, ja se oli alentavaa. Vaikkapa hän olikin liian paljon yläpuolella häntä kärsiäkseen siitä, ei Sif itsensä tähden tahtonut antaa hänen ymmärtää itseänsä niin väärin.
— Asianlaita ei ole ollenkaan kuten setä luulee. Olin sellainen siitä syystä, että häpesin kun olin pyytänyt setää tulemaan, selitti hän pikaisesti ja avomielisesti.
Randalin kasvoissa vaihtui ilme.
— Minkätähden häpesit sitä? kysyi hän suuresti hämmästyneenä.
Sellainen aivoituksen selitys ei ollut hetkeksikään johtunut hänen mieleensä.
— Äidin mielestä minä olin tunkeileva pyytäessäni setää tulemaan.
He alkoivat kumpikin ymmärtää toisiaan ja tunsivat suurta helpotusta.
Randal nauroi.
— En olisi voinut uneksiakaan asiata siten otettavaksi. Mutta tietysti sinun äitisi on oikeassa. Sinä et saa koskaan enää pyytää minua tulemaan katsomaan ratsastamistasi. Mutta jos satun tulemaan itsestäni, niin ehkä olet vähän ystävällisempi minua kohtaan kuin olit viime kerralla?
Hänen leikillisessä äänessään oli lämpöä, joka meni suoraan Sifin sydämeen.
— Minun aikomukseni ei ollut lainkaan olla epäystävällinen, vakuutti hän innokkaasti. Olin niin epätoivoinen jälkeenpäin ja koko tämän ajan, jolloin setää ei ole näkynyt.