Randal ei vastannut, mutta hymyili vähän, ja hänen silmiinsä tuli hyvin hellä ilme. Sif tunsi että nyt oli kaikki taasen hyvin, paremminkin kuin ennen ja hänessä läikähti onnen tunne, ei pilveäkään ollut enää taivaalla.
5.
Sifin isoisä, Västanforsin kirkkoherra Sander, oli Tukholmassa käymässä ja asui vävynsä luona. Oleskelunsa aikana siinä kodissa hän huomasi, kuinka Sif huvitteli. Sopimattomia huveja ne eivät olleet, mutta vaikkapa viattomia itsessään, olivat ne Sanderista riittämättömät ihmiselämän sisällöksi. Sif oli hänen silmäteränsä, hän oli hänen Annansa tytär, ja hänen mielestään hän oli liian hyvä siihen perhoiselämään, jonka keskellä hän isoisän mielestä oli. Hän tunsi velvollisuudekseen sanoa hänelle jonkun vakavan sanan. Mutta hänen ei ollut helppoa omasta alotteestaan ruveta puhumaan kenenkään hengellisistä tarpeista, ja vaikeinta oli hänelle, kun hänen lähimpänsä olivat kysymyksessä. Jos joku tuli hänen luokseen murheineen, niin silloin hänellä aina oli vastaus ja lämmintä harrastusta. Mutta Sif ei tullut hänen luokseen murheineen, hänellä ei nähtävästi ollutkaan sellaisia, hän ei tiennyt muusta kuin että kaikki oli niinkuin olla pitikin, mitä häneen tuli.
— Onko sinulla ilosi Jumalassa, Sif?
Moni ei olisi ymmärtänyt, että se oli ujoutta, joka teki isoisän kasvot niin vakaviksi ja hänen äänensä melkein tylyksi, mutta Sifillä oli vaistomainen tunne siitä, ja se teki hänetkin ujoksi.
Hän ei tiennyt ollenkaan mitä vastata. Mutta isoisä ei näyttänyt kysyneenkään vastausta saadakseen, sillä hän jatkoi, ennenkun Sif oli sanonut mitään: — Sinä olet ehkä mielestäsi liian nuori ymmärtääksesi iloa Jumalassa. Mutta sinun äitisi ei ollut sinua vanhempi, kun se oli jo hänen elämänsä.
Hän sanoi tämän parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta Sifistä oli joka viittaus hänen äitiinsä alkanut tuntua ikäänkuin nuhteelta. Hän sai alinomaa kuulla, että hän oli niin erilainen kuin äitinsä, ja kun hänen äitiänsä julistivat pyhäksi kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, niin olihan selvää, että hän, Sif, oli musta lammas. Hän ei pitänyt siitä, että hänen äitinsä alituiseen asetettiin hänelle ikäänkuin ihanteeksi ja esimerkiksi, se oli niin lamauttavaa. Kuinkapa hän voisi olla samallainen kuin se, jonka suhteen hän oli aivan erilainen? Häneltähän pyydettiin mahdottomia. Nyt meni Sif niin pitkälle että tunsi sen vääryydeksi. Minkätähden hänen tarvitsi kehittyä toisen tapaiseksi? Eihän perhostoukalta vaadita, että sen pitää kehittyä satakieleksi. Minkätähden sitten vaadittiin tytöltä, jolla ei ollut hituistakaan pyhyyttä itsessään, että hänen pitäisi kehittyä pyhimykseksi?
— Olen enemmän isän kuin äitini tytär, en voi koskaan tulla äitini kaltaiseksi, vastasi Sif niin sisukkaasti, että se ällistytti isoisää yhtä paljon kuin vastauksen sisältö.
— Olitpa isäsi tai äitisi kaltainen, niin tottahan Jumala on sinun
Jumalasi kuitenkin, vastasi hän.
— Niin, tietysti, myönsi Sif hiukan katuvaisena kiihkeydestään, jolla oli kieltänyt yhdyssiteen äitiinsä.