— Niin, melkein — hän puhui vakavasti nyt eikä puolittain leikillä kuten alussa. — On olemassa todiste, jota en voi selittämällä poistaa, ja se todiste on minussa itsessäni. Jos on personallinen Jumala — jota en ensinkään kiellä — niin on tuo sisäinen voima säteilyä hänestä.
— Mikä sisäinen voima? kysyi Sif mielenkiintoisena, kun Randal piti pienen pakollisen pysähdyksen yskähtääkseen ja vetääkseen henkeä.
— Se on oikeudentunto sisimmässäni, sanoi hän. Tuo oikeudentunto, joka sanoo minulle, mikä on oikeaa mikä väärää, ja toisinaan pakottaa minut toimimaan aivan vastoin oman luontoni taipumusta.
— Minulla ei varmaankaan ole tuota oikeudentuntoa, sanoi Sif miettivästi. En tiedä koskaan tehneeni vastoin luonteeni taipumusta, elleivät muut ole pakottaneet minua.
— Se voi merkitä sitä, että sinun taipumuksesi tähän saakka eivät ole joutuneet ristiriitaan oikeudentuntosi kanssa.
— Ei minulla sitä olekaan. Olen sellainen musta lammas, saan alinomaa kuulla, etten ole vähääkään äitini kaltainen, joka oli niin hyvä.
— Hyvyys voi ilmetä niin monissa eri vivahduksissa, vaikka se sisimmältä olemukseltaan on yksi — aivan niinkuin elämä.
— Mutta minä en ole hyvä, tunnen etten ole, sanoi Sif huoahtaen. En välitä esimerkiksi paljoa Jumalan etsimisestä, jonka isoisä sanoo ainoaksi tarpeelliseksi. En tarvitse häntä. Kaikkihan on niin hyvin kuitenkin.
Harhaan johtamisen pelko valtasi Randalin. Hän katui ilmaistuaan kielteisesti käsityksensä uskonnon totuuksista. Jos hän olisi heti ymmärtänyt, mitä hän nyt huomasi: että Sif oli kysynyt vasta heränneen tarpeen kehoittamana, olisi hän heti osoittanut hänet luotaan. Ehkäpä ei ollut liian myöhäistä tehdä sitä vieläkin.
— Minkätähden kysyit minulta tuosta ainoasta tarpeellisesta, kun olit jo kuullut isoisältäsi siitä? Mene takaisin hänen luokseen ja seuraa hänen johtoaan! Hänellä on enemmän sinulle antamista kuin minulla.