Pyhyys — johon kaikkivaltaisuus on paljas lisäsana — Pyhä, joka olet rakastanut ja ottanut pyhän Poikasi syntisen mailman tähden, miserere nobis!
Romassa, Heinäkuulla.
Me olemme ahkerasti käyneet kaikkia pyhiä relikejä katsomassa ja rukoilleet sekä omasta että muitten puolesta kaikilla alttareilla, joilla erityisiä aneita jaetaan.
Veli Martin arveli kerta, että hän melkein soisi, että hänen isänsä ja äitinsä (joita hän suuresti rakasti) olisivat kuolleet, jotta hän saisi käyttää tämän pyhän kaupungin etuoikeuksia ja vapauttaa heidän sielunsa kiirastulesta.
Hän toimittaa messuja milloin hyvänsä vaan sopii. Mutta italialaiset papit väsyvät usein häneen, koska hän lausuu rukoukset niin hitaasti. Minä kuulin kerta, kuinka yksi heistä ylpeästi kehui, että hän toimittaisi kolmekymmentä messua sillä aikaa, kuin veli Martin suorittaa vaan yhden. Ja lakkaamatta he jouduttavat häntä sanoen: "passa! passa!"
Minä olen kummallisella tavalla pettynyt, mitä näihin juhlamenoihin tulee, ja niin on, luullakseni, usein kyllä veli Martin'inkin laita. Tuntuu siltä, kuin odottaisin niin paljoa enemmän — ei enemmän prameutta, josta täällä on yltäkyllin; mutta kun juhlamenot itse alkavat, joihin koko tämä komea soitto, nämät ritarijoukot, kalliisti puetut papit ja uhkeat alttarit ovat vaan edellä käyviä varustuksia, ne näyttävät minusta kovin köyhältä! Koko tämän kauniin kuoren sydän näyttää hengen silmällä katsottuna vähäiseltä, kutistuneelta tomun hiukalta.
Hengen silmällä! Niin, minä unhotan. Se on uskon komeus, jota vaan usko voi katsoa.
Tänä päivänä me näimme Veronican — sen pyhän merkin, jonka Vapahtajamme kasvot jättivät siihen vaatteesen, jonka St. Veronica tarjosi hänelle, että hän pyyhkisi otsaansa, kun ristin kuorma painoi hänet maahan. Me olimme päiväkaudet odottaneet saadaksemme nähdä sitä; sillä se päästää synneistä seitsemäksi tuhanneksi vuodeksi.
Mutta kun hetki tuli, veli Martin ja minä emme voineet nähdä muuta kuin mustan, vaatteella peitetyn laudan, jonka edessä toista, valkoista vaatetta pidettiin. Tuokion perästä tämä vedettiin pois, ja tärkeä hetki oli ohitse, sen pyhän esineen näky, josta seitsemän tuhannen vuoden kohtalo riippui! Kappaleen aikaan veli Martin ja minä emme puhuneet siitä. Minä pelkäsin, että näössäni oli joku vika, joka vaikuttaisi noihin seitsemään tuhanteen vuoteen; mutta huomaten, että hänkin näytti alakuloiselta, kerroin minä huoleni hänelle ja havaitsin, ettei hänkään ollut nähnyt mitään muuta kuin valkoisen vaatteen.
St. Pietarin ja St. Paavalin pääkallot hämmensivät meitä vielä enemmän, koska näytti aivan siltä, kuin ne olisivat olleet puusta leikatut. Mutta väentungossa me emme päässeet erittäin likelle; ja epäilemättä saatana juonittelee ja sokaisee uskovaistenkin silmät.