Yksi reliki kummastutti minua paljon — se köysi, jolla Judas hirtti itsensä! Sitä tuskin sopii sanoa pyhäksi relikiksi. Olisi hauska tietää, kuka sen talteen pani, koska niin useat muut kalliit kalut ovat kadonneet. Tuskinpa apostolit; kenties kirjan-oppineet pahuuttansa.
Romalaiset näyttävät, minun huomatakseni, huolivan vähän siitä, mikä meistä on näitten juhlamenojen juuri ja ydin — pyhien relikien näyttäminen. Mieluisammin he vertaavat eri vuosien taikka eri kirkkojen komeutta toisiinsa.
Meidän ei tule, luullakseni, mitata sitä hyvää, jota asiat tekevät meille, omien ajatuksiemme ja tunteittemme mukaan, vaan yksinkertaisesti vastaan-ottaa se sen vuoksi, että kirkko antaa siitä todistuksensa.
Muutoin minä ehkä olisin valmis ajattelemaan, että pakanallisen Roman jäännökset ylentävät mieltäni enemmän, kuin martyrein tai apostolein pyhän tuhkan tai luitten katseleminen. Kun astun niitten epämuotoisten raunioin yli, joitten alle vanhan, keisarillisen kaupungin suuruus on syvään haudattuna; taikka kuljen gigantillisen Colosseumin särkyneitten holvikaarien välitse, jossa martyrit taistelivat petojen kanssa — näyttävät suuret ajatukset itsealtansa syntyvän mielessäni, ja minä tunnen, kuinka voimakas totuus on ja kuinka vähäiset valtakunnat ovat.
Minä näen valtakunnan, joka oli luja kuin itse Colosseum, kukistuvan yhtä mitättömäksi murskaksi, kuin näitten katujen pöly, tuon kerta ylenkatsotun Tarsin Juutalaisen sanan edessä, Hänen, jonka "ruumiillinen läsnä-olemus oli heikko" ja joka täällä teloitettiin. Taikka taas, kun muinaisessa Pantheonissa kristittyjen veisu nousee entisten voitettujen jumalien himmeitä muotoja myöten, jotka ovat kuvatut seinillä, ja valo virtaa alas, ei muurien maalatuista akkunoista, vaan hohtavilta taivailta ylhäältä, kaikkuu jokainen jumalanpalveluksen sävel ikäänkuin voiton toitotus ja täyttää sydämeni kiitollisuudella.
Mutta kaikkein onnellisimmat hetkeni minä vietän haltia-pyhimykseni, St. Sebastianin, kirkossa, joka on ulkopuolella kaupungin muureja ja rakennettu muinaisten katakombien yli.
Lukemattomat martyrit sanotaan lepäävän rauhassa näissä muinaisissa hautakammioissa. Niitä ei ole avattu vuosisatoihin; mutta luullaan, että ne suikertelevat maanalaisina käytävinä kauas muinaisen kaupungin alle. Näihin pimeihin piilopaikkoihin muinainen kirkko pakeni vainomuksen alta; tänne se laski kuolleensa; ja täällä, heidän hautojensa vieressä, se lauloi voiton virsiänsä ja piti Ehtoollista Hänen kanssaan, jonka tähden he kuolivat. Tässä kirkossa minä vietän tuntikausia. Minun ei tee mieli astua alas pyhiin holveihin ja tutkia hautoja, jotka tuomion pasuna ennen pitkää on avaava. Minä ajattelen mieluisasti, kuinka nämät pyhät kuolleet lepäävät häiritsemättä ja hiljaisesti siellä; kuinka heidän sielunsa ovat paratiisissa; ja heidän uskonsa riemuitsee samassa kaupungissa, joka surmasi heidät.
Epäilemättä heilläkin oli huolensa, ja varmaan hekin kummastelivat, miksi pahat riemuitsevat, ja huokailivat Jumalan puoleen: "kuinka kauan, oi Herra, kuinka kauan?"
Kuitenkin minä soisin, että olisin saanut elää ja kuolla heidän kanssaan enkä olisi syntynyt näihin aikoihin, jolloin saatana ilmestyy, ei alkuperäisessä ilkeydessään, vaan niinkuin valon enkeli.
Sillä, voi, kuka julkenee puhua siitä pahuudesta, joka vallitsee kristityssä Romassa! noista häpeämättömistä synneistä, väkivallasta, röyhkeydestä, pyhien esinetten pilkkaamisesta!