Tänään veli Martin lähti kiipeemään ylös Santa Scalasta, niistä Pyhistä Portaista, jotka kerta, niinkuin sanotaan, kuuluivat Pilatuksen huoneesen. Minä olin ensin kömpinyt ylöspäin ja seisahdin katsomaan kun hän polvillansa verkalleen nousi askel askeleelta kovaa kiveä myöten, jota katumuksen tekiät ja pilgimit olivat polvillansa kovertaneet kuopille. Synninpäästö tuhanneksi vuodeksi — päästö kirkon rangaistuksesta — seuraa tätä hartauden harjoitusta. Kärsivällisesti oli hän pyrkinyt puoliväliin portaita, kun hän kummastuksekseni yhtäkkiä kohosi seisaalleen, nosti kasvonsa taivasta kohden, ja seuraavalla silmänräpäyksellä kääntyi ja astui vitkaan jälleen alaspäin.
Hän näytti kokonaan vaipuneen ajatuksiin, kun taas yhdyimme, ja vasta jonkun ajan perästä kertoi hän minulle, minkä vuoksi hän oli niin äkkiä luopunut yrityksestänsä.
Hän sanoi, että, kun hän paraikaa astui ylöspäin, joku ääni, ikäänkuin taivaasta, tuntui kuiskaavan hänelle nuot vanhat, hyvin tunnetut sanat, jotka olivat olleet hänen sotahuutonsa niin monessa voitollisessa tappelossa: "vanhurskaan pitää elämän uskosta."
Oli ikäänkuin hän olisi päässyt painajaisesta ja jälleen tullut taidollensa. Hän ei uskaltanut mennä askeltakaan eteenpäin, vaan nousten polviltansa seisoi hän suorana, kuin se, joka yhtäkkiä lasketaan irti siteistä ja kahleista, ja vapaan miehen vakavalla astunnalla palasi hän portailta alas ja lähti tiehensä.
Elokuulla 1511.
Tänä yönä on tehty murha. Pahasti haavoitettu ruumis löydettiin likeltä luostarimme portteja. Mutta ei kukaan näytä pitävän sitä minään. Semmoisia tapahtuu täällä ehtimiseen, niin puhutaan, eikä ketään haluta tietää muuta, kuin minkälaatuinen se riita oli, joka murhan aikaan saatti.
"Yksi pappi on osallinen siinä", kuiskaavat munkit; "joku edellisen paavin sukulainen. Ei siitä mitään tutkintoa pidetä."
Mutta nämät intohimojen rikokset ovat minusta helpot ymmärtää ja anteeksi annettavat, jos vertaa niitä siihen kevytmielisyyteen ja pilkan haluun, joka on yleinen kaikissa kansanluokissa. Tämmöisissä kostontöissä näet inhimillisen luonnon raunioina; kuitenkin raunioissakin huomaat jotain sen entisestä arvokkaisuudesta. Mutta tuossa leikillisessä ja halveksivassa tavassa, joka pilkkaa pyhyyttä jumalanpalveluksessa, siveyttä naisissa, totuutta ja kunniaa miehissä, näyttävät kaikki Jumalan kuvan jäljet särkyneen ja tallaantuneen epämuotoiseksi, hajanaiseksi tomuksi.
Tämmöisistä ajatuksista minä usein pakenen Campagnalle ja virkistyn, kun näen sen autio-alat, yksinäiset erämaat ja aineellisen häviön merkit.
Keisarikuntien ja komeitten rakennusten rauniot eivät paina mieltäni alas. Ihmiskunnan ja sielun kuolemattomuus ilmestyy suurenlaisena vastakohtana. Campagnalla näemme keisarillisen Roman rauniot; mutta Romassa näemme sukukuntamme ja luontomme rauniot. Ja mikä lohduttaa meitä tämän suhteen, kun kaiken sen läsnä-olo, mitä kristityt enimmin kunnioittavat, ei jaksa turmiota pidättää?