Kaikki nämät kummastuttavat minua. Minä tuskin tohdin avata kättäni ja ottaa tätä uskoa kotiin sydämeeni.
Tämmöiseksikö meidän siis todella tulee ajatella Jumalaa? Onko Hän tosiaan, niinkuin T:ri Luther sanoo, valmis kuulemaan heikointakin huokaustamme, valmis antamaan meille anteeksi ja auttamaan meitä.
Ja jos Hän on tämmöinen ja huolii siitä, mitä me ajattelemme Hänestä, kuinka paljon minä olen surettanut Häntä kaikki nämät vuodet!
Ei hetkeäkään enää! Minä en epäile Sinua hetkeäkään enää. Katso, taivaallinen Isä, minä olen palannut jälleen Sinun luoksesi!
Onko todella mahdollista, että Jumala on mielissänsä, kun luotamme Häneen — mielissänsä, kun rukoilemme, ainoastaan sentähden, että Hän rakastaa meitä?
Onko siinä todella perää, mitä T:ri Luther sanoo, että rakkaus on meidän suuri ansiomme; ja että me miellytämme Jumalaa paraiten sillä, että olemme hyviä toisillemme, juuri sentähden, että tämä on kaikkein enemmän Hänen luontonsa mukaan?
Minä olen varma siitä, että siinä on perää. Se tuntuu niin ihanalta, se täytyy olla totta.
Minun, myöskin minun on siis mahdollinen rakastaa Jumalaa. Kuinka on mahdollista, että minä en rakastaisi Häntä? Ja minun, myöskin minun on mahdollinen olla jumalinen, jos se on jumalinen, joka rakastaa Jumalaa ja tekee mitä hyvänsä hän voi, että kaikki hänen ympärillänsä olisivat onnellisia. Mutta jos tämä todella on uskonto, niin se on onni, se on vapaus — se on elämä!
Miksi siis on niin monella jumalisella ihmisellä, jotka minä tunnen, aivan murheellinen muoto, ikäänkuin he olisivat orjia ja kovan isännän työssä?
Minun täytyy kysyä T:ri Lutherilta.