Mikä ääretön ilo minulle, kun istun puutarhassa, ompelus kädessäni, ja katson ylös omenakukkien ja värisevien lehtien lävitse, ja näen Jumalan rakkauden siellä; — kun kuuntelen rastasta, joka on rakentanut pesänsä niitten väliin, ja jokaisessa sävelessä, joka paisuttaa hänen pikkuista kurkkuansa, tunnen Jumalan rakkauden, joka pitää huolta linnuista; — kun katson taivaan kirkkaisin, sinertäviin säkeisin ja tunnen, että ne ovat siunauksen teltta — Isäni huoneen katto, jotta, jos pilvet kulkevatkin sen ylitse, ne peittävät vaan muuttumattomaan valkeuden, jotta myöskin, kun päivä katoo, minä näen, että itse yö paljastaa uusia valkeuden mailmoja; — kun tiedän, että jos voisin kerittää auki poimusta poimuun Jumalan mailman, havaitsisin vaan yhä enemmän siunausta ja katsoisin yhä syvemmälle rakkauteen, joka on kaikkein keskuksena!

Ja sitten, kuinka hupaista on jatkaa ompelustyötäni ja ajatella, kun sormeni ahkerasti jouduttavat neulaani:

"Tämäkin on isän ja äidin auttamista; tämä, myöskin tämä on vähäinen rakkauden työ. Ja kun näin istun ja ompelen, Jumala on mieltynyt minuun ja siihen, mitä minä teen. Hän antaa tämän minun työkseni yhtä hyvin kuin määrää papit rukoilemaan ja T:ri Lutherin saarnaamaan. Minä palvelen Häntä ja on läsnä tässä vähäisessä sopessani mailmassa ja on tyytyväinen minuun — myöskin minuun!"

Voi, Fritz ja Eva! jos te molemmat olisitte tietäneet tämän, olisiko teidän tarvinnut jättää meidät ja lähteä palvelemaan Jumalaa niin kaukana poissa?

Olenko minä todella, niinkuin St. Kristofer, saavuttanut virtani rannan, jossa saan palvella Vapahtajaani ja auttaa kaikkia pilgimejä, kuin suinkin jaksan?

Paremmin, paremmin kuin St. Kristofer; sillä enkö minä tunne sitä ääntä, joka sanoo minulle:

"Elsa! Elsa! tee tämä minun tähteni!"

Enkä minä nyt ollenkaan pelkää, vaikka tulen vanhaksi. Tämä on suuri helpoitus, koska jo olen seitsemännelläkolmatta ja lapset pitävät minua melkein yhtä vanhana kuin äitiämme. Sillä mikä vanhentuminen on, jos T:ri Martin Luther puhuu totta (ja minä tiedän varmaan, että hän puhuu), muuta kuin että joka päivä lähestymme Jumalaa ja Hänen pyhää onnellista kotiansa! T:ri Luther sanoo, että Vapahtajamme nimitti taivasta Isänsä kodiksi.

Ei niin, että minun tekisi mieli jättää tämä mailma. Niin kauan kuin Jumala tahtoo, että me olemme täällä, ja Hän on meidän kanssamme, on se kodikas kylläksi meille.

Toukokuulla 1513.