Tänä aamuna, kun paraikaa laitin isäni mieliruokaa, kuulin herra
Reichenbachin äänen ovesta. Hän meni arkihuoneesen ja kohta sen jälkeen
Chriemhild, Atlantis ja Thekla hyökkäsivät sisään kyökkiin.
"Herra Reichenbach tahtoo puhutella vanhempia", sanoi Chriemhild, "ja me käskettiin pois."
Minä olin hetken vähän levotonna. Tuntui kuin entisinä Eisenachin aikoina; mutta siitä asti, kuin tulimme Wittenbergiin, emme ole tehneet mitään velkoja; että minä, vähäisen mietittyäni, tyynnyin jälleen. Lapset arvelivat jos jotakin siitä, mitä asia koski. Chriemhild luuli, että se oli joku valtiollinen seikka, koska hän oli nähnyt Reichenbachin hartaasti puhuvan Ulrich von Gersdorfin kanssa, kun hän tuli katua ylöspäin, ja he arvattavasti olivat keskustelleet aatelisten ja porvarein etu-oikeuksista.
Atlantis luuli, että tämä oli jollakin lailla yhteydessä T:ri Martin Lutherin kanssa, sillä herra Reichenbach oli huoneesen tullessaan antanut äidille yhden uuden tohtorin lentokirjan.
Thekla tiesi varmaan, että nyt se hetki vihdoin oli tullut, jolloin ruvettaisiin käyttämään jotakin isän keksintöä — onko se alati käyvää kelloa vai metallien muuttamista vaiko höyrypumppua, sitä hän ei voinut sanoa; mutta hän oli vakuutettu siitä, että se oli jotakin, joka viimein tekisi meidät rikkaiksi, koska herra Reichenbach näytti niin kovasti totiselta ja oli niin kunnioittavainen isäämme kohtaan. Heille ei jäänyt pitkää aikaa perustella erinäisiä arveluitansa, kun kuulimme herra Reichenbachin joutuisasti astuvan porstuan lävitse ja oven nopeasti menevän kiinni hänen perässään.
"Mikä neuvottelu se oli?" kysyi Chriemhild ylenkatseellisesti; "hän ei ole ollut täällä kymmentä minuuttia."
Kohta sen jälkeen äitimme ilmestyi. Hän oli hyvin vaalea ja hänen äänensä vapisi, kun hän sanoi:
"Elsa lapseni, me tarvitsemme sinua."
"Sinä saat ensin tietää, Elsa", huusivat lapset. "No, se onkin oikein; sinä olet rakas, kiltti vanhin sisaremme ja sinä kerrot kai sitten meille."
Minä tuskin tiesin miksi, mutta sormeni eivät näyttäneet tottelevan minua yhtä nöyrästi kuin muutoin, ja kesti vähän aikaa, ennenkuin kykenin valmistamaan ruokani, pesemään käteni, kivertämään alas valkoiset hiani ranteisiin ja menemään heidän luoksensa arkihuoneesen, että äitini palasi jälleen, näyttäen tavattoman hätäiseltä, ja itse vei minut sisään.