"Elsa kultani, tule tänne", lausui isäni. Ja, käteeni tarttuen, hän lisäsi: "herra Reichenbach on käskenyt minun sanoa sinulle jotakin. Muut vanhemmat ratkaisevat usein tämmöiset asiat lastensa sijassa, mutta äitisi ja minä tahdomme jättää asian sinun päätettäväksesi. — Voisitko sinä ruveta hänen vaimoksensa?"
Kysymys saatti minut hämille enkä minä voinut kuin sanoa:
"Onko mahdollista, että hän ajattelee minua?"
"Ei siinä, Elsaseni, minun mielestäni mitään mahdotonta ole", arveli isäni; "mutta kaikissa tapauksissa on herra Reichenbach pannut asian selvälle kannalle. Kysymys on vaan, tahtooko Elsamme ajatella häntä."
Minä en pystynyt sanomaan mitään.
"Ajattele tarkoin, ennenkuin hylkäät hänet", lausui isäni; "hän on hyvä ja jalo mies; hän ei huoli mistään myötäjäisistä sinun kanssasi; hän sanoo, että sinussa on myötäjäiset kuninkaallekin; ja minun täytyy tunnustaa, että hän on erittäin nerokas ja taitava mies, joka panee arvoa tieteellisiin keksintöihin, niinkuin vaan harvat näihin aikoihin."
"En minä tahdo hyljätä häntä", sammalsin minä.
Mutta helläsydäminen äiti sanoi, nojauttaen päätäni olkapäähänsä:
"Ajattele kuitenkin tyyni, ennenkuin suostut häneen. Me emme ole köyhät enää emmekä tarvitse minkään vieraan rikkautta onnellisina ollaksemme. Jumala varjelkoon, että lapsemme uhraisi itsensä meidän tähtemme. Herra Reichenbach on epäilemättä hyvä ja viisas mies, mutta minä tiedän hyvin nuorten tyttöjen mielen. Hän on vähänläntäinen, eikä pitkä ja pulskea, niinkuin Fritzimme ja Kristoferimme; ja hän on hieman paljaspäinen eikä varsin nuori, vaan pikemmin totinen ja vähäpuheinen, ja nuoret tytöt —"
"Mutta, äiti", minä sanoin, "minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen kuusikolmatta täyttänyt; ei herra Reichenbach ole minusta vanha enkä minä ole koskaan huomannut, että hän on paljaspäinen, eikä hän minun parissani suinkaan ole vähäpuheinen."