"Oikein, Elsa", arveli äidin-äitimme, nauraen sopestansa takan äärestä.
"Antakaat, isä ja äiti, näitten molempain kahden kesken päättää asia.
Se käy heiltä paremmin kuin meiltä."
Ja illalla herra Reichenbach palasi jälleen, ja me sovimme kaikista.
"Tästäkö siis neuvoteltiin!" sanoivat lapset, vähän pettyneinä toiveissansa. "Se tuntuu niin tavalliselta asialta", arveli Atlantis, "me olemme niin tottuneet näkemään herra Reichenbachia. Hän käy meillä melkein joka päivä."
"Minusta siinä ei ole mitään estettä", lausui Chriemhild; "mutta se näyttää tuskin naimiselta, kun muuttaa vaan kadun poikki. Hänen talonsa on juuri vastapäätä meitä."
"Mutta se on paljoa komeampi, kuin meidän talomme", sanoi Thekla. "Minä pidän herra Reichenbachista; ei kukaan ole koskaan huolinut niin paljon piirrustuksistani, kuin hän. Hän näyttää minulle, missä ne ovat virheelliset, ja neuvoo minua, kuinka saan ne oikeiksi, niinkuin hän todella katsoisi sitä tärkeäksi asiaksi; ja tärkeä se onkin, niinkuin tiedät, Elsa, koska minä aion kerta ommella ja auttaa vanhempia, niinkuin sinä. Eikä kukaan ole koskaan ollut niin hyvä Nix'ille, kuin hän. Hän otti tuonaan koiran syliinsä ja veti ulos puikon, joka oli tehnyt sen nilkuksi. Tätä Nix ei olisi sallinut keneltäkään muulta kuin minulta. Nix pitää herra Reichenbachin sangen hyvänä, ja niin minäkin. Herra Reichenbach on paljon viisaampi, luullakseni, kuin Ulrich, joka kiusaa Nix'iä eikä ole eroittavanansa kissojani lehmistäni; eikä herra Reichenbach minusta ole paljoa vanhempi; paitsi sitä, minä en soisi, että Elsamme asuisi askeltakaan kauempana poissa."
Ja Thekla kiipesi ylös syliini ja suuteli minua, sillä aikaa kuin Nix seisoi takajaloillansa ja haukkui, silmin-nähtävästi ajatellen, että tämä oli suuri tilaisuus. Niin että ainakin kaksi perheestämme on antanut suostumuksensa.
Mutta ei kukaan heistä kaikista tiedä vielä, mitä herra Reichenbach sanoi minulle, kun seisoimme hetken aikaa akkunan luona, ennenkuin hän lähti tänä iltana. Hän sanoi:
"Elsa, Jumala se on, joka antaa minulle tämän ilon. Aivan siitä illasta saakka, jolloin te kaikki tulitte Wittenbergiin, ja minä näin, kuinka sinä hellästi autoit vanhoja ja neuvoit nuoria etkä koskaan hämmentynyt tässä tohussa, vaan kerkesit aina kiittämään kaikkia vähäisestäkin hyvästä työstä taikka auttamaan jokaista, joka joutui vaan vähäiseen pulaan — aivan siitä saakka minä ajattelin, että sinä olit tämän kodin valo, ja rukoilin Jumalaa, että Hän kerran tekisi sinut minun kotini valoksi."
Voi! tämä osoittaa, kuinka rakkaus peittää ihmisten viat; mutta hän ei tuntenut Fritziä eikä paljon Evaakaan. He olivat kotimme todellinen päivänpaiste. Kuitenkin tahdon minä kaikissa tapauksissa Jumalan avulla koettaa parastani tehdäkseni herra Reichenbachin kotia valoisaksi.
Mutta kaikkein paras asia on se, että minä en pelkää vastaan-ottaa tätä siunausta. Minä uskon, että se on Jumala, joka sanomattomasta rakkaudestansa, niinkuin T:ri Luther sanoo, on antanut sen enkä minä pelkää, että Hän katsoo minua liian onnelliseksi.