Näitä minä koetan auttaa, mitä suinkin voi. Mutta minä olen nähnyt siitä, kuin tulin Nimptscheniin, että on kammottava ja vaarallinen asia, kun ottaa sielun kasvatuksen Jumalan käsistä omiin käsiinsä. Hänen kädessään karsiva veitsi epäilemättä välisti haavoittaa ja näyttää lakastuttavan; mutta meidän käsissämme se leikkaa ja haavoittaa ja lakastuttaa eikä karsi. Me voimme kyllä määrätä kidutuksia itsellemme; mutta Jumala yksin tekee kidutuksen parantavaksi taikka kärsimisen opettavaksi.
Minä en voi muuta kuin rukoilla, että, vaikka kuinka suuresti moni erhettyy, kun hän sulkee itsensä tänne, Sinä, joka olet Hyvä Lääkäri, otat meidät ja kaikki meidän hyödyttömät, vapaa-ehtoiset haavamme ja kaikki meidän pilatut, itsemme kautta tukautetut luonnonlahjamme, ja semmoisina, kuin me olemme, ja semmoisena, kuin olet, vielä kasvatat meitä Itseäsi varten.
Sairashuoneesta minä kaikkein enimmän huolin. Kun olemme luopuneet kaikista tavallisen elämän riemuista, suruista ja kohtauksista, näytämme tuskin jättäneen mitään Jumalan käsiin, jolla Hän koettaisi uskoamme ja taivuttaisi tahtoamme oman tahtonsa mukaan, paitsi taudin. Omaisiamme emme voi kaivata, koska itse olemme kokonaan ja ijäksi erkaantuneet kaikesta yhteydestä rakkaittemme kanssa täällä maan päällä. Emmekä liioin tunne köyhyyden eikä varallisuuden kiusauksia, koska meidän ei ole tilaisuus kokea kumpaakaan; sillä samalla, kuin olemme tehneet vapaa-ehtoisen köyhyyden lupauksen emmekä niin muodoin milloinkaan voi sanoa mitään meidän omaksemme, olemme päässeet kaikista huolista; me olemme runsaasti lahjoitetun sisarkunnan jäsenet.
Tauti yksistänsä ei tottele meitä; ja sentähden, kun näen jonkun sisaren lasketuksi kärsimisen vuoteelle, ajattelen minä:
"Jumala on sinut siihen laskenut!" ja minä olen vielä varmempi siitä, että juuri tätä tarvitaan.
Minä opetan yhä noviiseja; mutta toisinaan se surullinen kysymys johtuu mieleeni:
"Miksi minä opetan heitä?"
Elämä ei tarjoa mitään tulevaisuutta heille — ainoastaan yksitoikkoisen nykyisyyden yksitoikkoista jatkamista.
Minä koetan ajatella: "minä kasvatan heitä ijankaikkisuutta varten." Mutta ken voi sitä tehdä, paitsi Jumala, joka asuu ijankaikkisuudessa ja näkee, mitkä siteet liittävät jokaisen silmänräpäyksen ajallisesta olostamme ijankaikkiseen tulevaisuuteen?
Mutta minä teen parastani. Katarina von Bora, nuori, kuusitoistavuotinen tyttö, joka on äskettäin tullut luostariin, viehättää minua suuresti. Hänellä on niin luja luonto, ja hänen sydämensä on niin harras. Mutta voi! mikä vaikutus-ala hänellä täällä on?