Täti Agnes ei ole millään lailla avannut sydäntänsä minulle. Tosin hän valvoi minun luonani, kun olin sairaana, yhtä hartaasti kuin täti Cottakin; mutta kun paranin, näytti hän sysäävän luotansa kaikki kiitollisuuteni ja rakkauteni osoitukset ja jatkoi vaan noita katumusharjoituksia ja itsekurituksia, joitten vuoksi nunnat erittäin kunnioittavat häntä ja pitävät häntä pyhänä.
Välisti minä kaipuulla katselen savua ja valkeita kylässä, jonka selitämme puitten välistä luostarin ylikerran akkunoista. Minä tiedän, että jokainen vähäinen savukiehkura nousee jonkun kodin takasta, jossa on isä, äiti ja pikkuisia lapsia; ja savukiehkurat näyttävät kohoavan, ikäänkuin pyhän suitsutuksen pilvet, Jumalan, Isämme luo taivaasen.
Mutta ne almut, joita sisarkunta aivan runsaasti jakelee, annetaan luostarin portilla, jott'emme koskaan tutustu köyhien kanssa muulla lailla, kuin tavallisesti almunantajat ja kerjäläiset; ja minä tahtoisin olla heidän ystävänsä.
Toisinaan pelkään, että menettelin maltittomasti ja itsepäisesti, kun jätin täti Cottan kodin, että olisin palvellut Jumalaa paremmin, jos olisin jäänyt sinne, ja että kuitenkin lähtöni kautta ehkä ilmestyi vähäinen tyhjä paikka, jota olisi maksanut vaivan täyttää. Kun tytöt menevät naimisiin, olisi täti Cotta kenties minusta saanut jonkunlaista lohdutusta; ja "Eva serkkuna" minä olisin kukaties pystynyt paremmin auttamaan Elsan lapsia, kuin Ave sisarena nunnia täällä. Mutta oli kuinka oli, on kärsimätöntä ja kapinallista ajatella sitä nyt; eikä mikään voi eroittaa minua Jumalasta ja Hänen rakkaudestansa.
Tavalla taikka toisella "Theologia Germanica" ja se ylevä, puhdas yhteys Jumalan kanssa, jota se opettaa, kuitenkin näyttivät suloisemmalta minusta keskeytetyn ja vireän elämän lomahetkinä, kuin nyt, kun ne ovat keskeymättömän joutilaisuuden työnä. Hiljaisen mietinnön hetket tuntuivat pyhemmältä juuri niitten koetusten ja askareitten vuoksi, jotka estivät niitä.
Välisti on niinkuin sydämenikin jäätyisi ja muuttuisi jäykäksi ja kovaksi. Minä pelkään todella, että niin kävisi, jollei sisar Beatrice parkaa olisi. Hän halvattiin nykyisin ja on nyt ainainen sairashuoneen asukas. Hän puhuu toisinaan aivan sekaisin eikä jaksa aina ajatella selvästi. Mutta minä olen löytänyt kirjan, joka miellyttää häntä; se on St. Luukkaan evankeliumi latinan kielellä. Minä olen saanut luvan ottaa sen luostarin kirjastosta ja kääntää sitä hänelle. Kertomukset ovat niin lyhyet ja yksinkertaiset, että hän voi ymmärtää niitä, eikä hän koskaan väsy niitä kuuntelemasta. Juuri sen takia, että ne ovat niin tuttavantapaiset, ovat ne rakkaat hänelle, ja minulle ne ovat aina uudet.
Mutta se on varsin kummallista, ettei siinä seiso mitään katumusharjoituksista eikä lupauksista eikä Pyhän Neitsyen palvelemisesta. Minä löydän ne luultavasti muista evankeliumeista taikka epistolista, jotka kirjoitettiin Neitsyemme taivaasen astumisen jälkeen.
Sisar Beatrice kuuntelee mielellään, kun veisaan Bernard de Clagny'n virttä ijankaikkisesta autuudesta taivaassa [Hic breve vivitur, hic breve plangitur, hic breve fletur etc.]:
Tääll' elo on lyhyt, vaikerrus lyhyt on, lyhyt itku,
Koht' elot, itkut, vaikerrukset saa sovituksen.
Oi sovitus! elon ainaisen tuot tään elon jälkeen,
Oi sovitus! sinä taivaasen viet tuskista meidät.
Kesäkuulla 1516.