T:ri Luther oleskelee yhä Wittenbergin luostarissa. Me olemme nähneet kopian yhdestä hänen kirjeestänsä Lokakuun 26:lta päivältä, joka oli adresseerattu Erfurtin luostarin priorille, kunnian-arvoisalle isä Johan Lange'lle.
"Terveyttä. Minä tarvitsen kaksi sihteeriä, koska en koko pitkän päivää tee muuta, kun kirjoitan kirjeitä; enkä minä tiedä, vaikka minä, kun aina kirjoitan, välisti joutuisinkin useita kertoja sanomaan samaa asiaa. Saat itse nähdä."
"Minä olen raamatun esitteliä luostarissa; olen pöytärukousten lukia; olen pyynnöstä pitäjän jokapäiväinen saarnaaja; olen opinharjoitusten johdattaja; olen priorin sijainen (se on: yksitoista kertaa priori), Litzkau'in kalalammikkojen kaitsia, Herzberg'in väestön asian-ajaja Torgau'issa, Paavalin ja Psalmien selittäjä; paitsi mitä jo olen sanonut alinomaisesta kirjeenvaihdostani. Minulla on tuskin aikaa rukouksiini kanonisilla hetkillä, puhumatta omista, yksityisistä kiusauksista mailman, lihan ja perkeleen kautta. Kas siinä, kuinka hyvä aika minulla on!"
"Mitä veli Johan Metzel'iin tulee, olet jo luullakseni kuullut minun ajatukseni. Minä koetan kuitenkin parastani. Kuinka saatat ajatella, että minä saan sijaa teidän Sardanapaluksillenne ja Sybariteillenne? Jos olet huonosti kasvattanut heidät, saat myöskin kärsiä niitä, joita olet huonosti kasvattanut. Minulla on yltäkyllin joutavia veljiä; — jos todellakin kukaan on joutava kärsivälliselle sydämelle. Minä olen varma siitä, että joutavat vielä käyvät hyödyllisemmiksi kuin ne, jotka nyt ovat hyödyllisempiä. Kärsi nyt sentähden heitä vähä aika."
"Muistaakseni olen jo kirjoittanut sinulle niistä veljistä, jotka lähetit luokseni. Muutamia olen, niinkuin he tahtoivatkin, toimittanut maisteri Spangenburgin luo, ettei heidän tarvitsisi hengittää tätä rutonsekaista ilmaa. Kahteen Kölniläiseen miellyin niin paljon ja katsoin heidän luonnonlahjojansa niin suuriksi, että pidätin heitä täällä, vaikka se kyllä kovasti maksaa. Kaksikolmatta pappia, kaksiviidettä nuorukaista ja lisäksi yliopistossa yhteensä kaksiviidettä henkeä elätetään köyhillä varoillamme. Mutta kyllä Herra huolen pitää."
"Sinä sanot, että eilen aloitit luentojasi Sananlaskuista. Huomenna minä ryhdyn Galatalaisepistolaan; vaikka pelkään, etten voi jatkaa, koska rutto liikkuu meidän parissamme. Tauti on jo vienyt pari kolme meistä, mutta ei kaikkia samana päivänä; ja naapurimme Faberin poika, joka eilen oli terve, on tänään kuollut; toinen on sairastunut. Mitä minun tulee sanoa? Rutto on todella tullut ja rupeaa raivoamaan suurella julmuudella ja äkkipikaisuudella, semminkin nuorisossa. Sinä pyydät minua ja mestari Bartholomeusta etsimään turvaa sinun tykönäsi. Miksi minä pakenisin? Minä toivon, ettei mailma huku, vaikka veli Martin kaatuisi. Jos rutto leviää, hajotan minä munkit ympäri maata. Mitä minuun itseen tulee, olen asetettu tänne. Minun, munkin, velvollisuuteni ei salli, että minä pakenen; sillä mitä kuuliaisuus kerta vaati, sitä se yhä vaatii. Ei niin, että minä en pelkäisi kuolemaa — (minä en ole Apostoli Paavali, vaan ainoastaan apostoli Paavalin selittäjä) — mutta minä toivon, että Herra päästää minut pelostani."
"Jää hyvästi; ja muista meitä tänä Herran koetuksen päivänä. Hänelle olkoon kunnia."
Tämä kirje on vahvistanut minua ja monta muuta. Niin, jos velvollisuus olisi vaatinut, minä luulen, että mekin, niinkuin T:ri Luther, olisimme rohjenneet jäädä Wittenbergiin. Hänen uskaliaisuutensa lujittaa minua; niinkuin myöskin hänen tunnustuksensa, että hän oli pelossa. Se ei näytä olevan semmoinen pelko, joka vaivaa taikka kahlettaa hänen henkeänsä. Se ei edes häiritse hänen iloista mieltänsä. Se on luonnollinen kuoleman pelko, jota en minäkään jaksa voittaa. Minusta kaiketi, varmaan kuin hänestä, Jumala epäilemättä poistaa kuoleman pelon, kun Hän katsoo kuolemaamme otolliseksi.
Tämä ruton aika muistuttaa minua paljon siitä, mitä tapahtui, kun rutto viime kerralla etsiskeli meitä Eisenachissa!
Me olemme kadottaneet muutamia siitä ajasta — jos sopii sanoa, että Eva ja Fritz ovat meiltä kadonneet. Mutta kuinka rikkaaksi minun elämäni on käynyt! Puolisoni, pikku Greetamme ja sitten niin paljon ulkonaista menestystä! Koko tuo köyhyyden ja jokapäiväisten huolten taakka tykkönään poissa, ja niin paljon tavaraa, jolla saa muita auttaa! Mutta olenko minä kuitenkaan niin täydellisesti vapaa huolista, kuin minun pitäisi olla? Eivätkö ne toisinaan vaivaa minua vielä enemmän kuin ennen?