Kun ensin menin naimisiin, ja minulla oli Gottfried, jolle uskoin kaikki murheeni, ja köyhyyden sijasta oli rikkaus, joka näytti minusta loppumattomalta, luulin minä, etten milloinkaan enää tietäisi mitään huolista.
Mutta onko niin laita? Eikö juuri tavara itse sentähden, että se on meidän, muutu huoliksi? Kun kuulen näistä kauheista sodista Turkkilaisia vastaan ja kapinoista ja melskeistä eri paikoissa, ja katselen hupaista kotiamme, puutarhojamme ja peltojamme, ajattelen minä, kuinka kauheaa se olisi, jos jälleen joutuisimme köyhiksi taikka jos Greetan joskus kävisi niin; niin että rikkaus itse kääntyy huoliksi. Tästä tulen ajatelleeksi, mitä muuan hyvä mies kerta sanoi minulle: että se raamatun sana, joka käännettyä kuulun "rikas", kun puhutaan Abrahamista, toisissa paikoissa kuuluu "raskas;" jotta meidän ei tule lukea: "Abraham lähti Egyptistä rikkaana karjasta, hopeasta ja kullasta", vaan "raskaana karjasta, hopeasta ja kullasta."
Niin, me olemme pilgrimimatkalla Pyhään kaupunkiin; me pakenemme pahasta mailmasta; ja liian usein rikkaus on painona, joka estää meidän kulkuamme.
Minusta on sentähden hauska olla täällä tässä vähäisessä, halvassa huoneessa, johon olemme turvanneet — Gottfried, Greeta ja minä. Palveliat ovat toimitetut muualle; ja se huojentaa sydäntäni, kun huomaan, kuinka hyvästi tulemme aikaan ilman ylellisyyttä, joka alkoi näyttää välttämättömän tarpeelliselta. T:ri Lutherin sanat muistuvat mieleeni: "ahneet nauttivat siitä, mitä heillä on, yhtä vähän, kuin siitä, mitä heillä ei ole. He eivät voi edes iloita päivänpaisteesta. He eivät ajattele, mikä jalo lahja valkeus on — mikä sanomattoman suuri aarre aurinko on, joka loistaa alttiisti koko mailmalle."
Jumalan jokapäiväiset lahjat ovat Hänen kalliimmat lahjansa; vaan Hänen kalliimmilla lahjoillansa ei ole — ei edes elämällä itselläkään — mikään juuri itsessään. Ei niin, että ne ovat ilman juurta; ne ovat paremmin juurretut Hänen muuttumattoman rakkautensa syvyyteen.
Hyvä on, kun semmoisenkin koetuksen kautta, kuin tämän ruton, oppii, kuinka kokonaan epätietoista kaikki on täällä. "Jos laiva itse", niinkuin Gottfried sanoo, "on haaksirikon vaarassa, kukapa lastista vastannee?" Tästälähin tyydyn siihen ainoaan vakuutukseen, jonka Jumala T:ri Lutherin sanojen mukaan antaa meille — Hänen läsnä olonsa ja huolenpitonsa vakuutukseen: "minä en koskaan hylkää sinua."
Wittenbergissä, Kesäkuulla 1517.
Me olemme taas kotona; ja kiitos Jumalan, meidän perheemme ei ole kumpikaan vähentynyt, paitsi yhden kuoleman kautta — nuorimman sisaremme, joka oli sylilapsi, kun lähdimme Eisenachista. Professorit ja ylioppilaat ovat myöskin palanneet. T:ri Luther, joka jäi tänne koko ajaksi, saarnaa suuremmalla voimalla ja selvyydellä, kuin ikinä ennen.
Kaupunkilaisten ajatus hänestä on kovasti erilainen. T:ri Tetzel, tuo suuri paavin asiamies anetten kaupassa, on muutamiksi kuukausiksi asettanut punaisen ristinsä Jüterbock'iin ja Zerbst'iin lähelle Wittenbergiä ja ilmoittanut, että hän myy synninpäästöä.
Isot joukot kaupunkilaisia, jotka arvatakseni ruton tähden ovat säikähtyneet sielunsa puolesta, ovat lähteneet T:ri Tetzelin luo ja palanneet ostetuilla anelipuillansa.