"Tämä soi minusta, lapseni, niinkuin vanha tarina lapsuudestani. Enkö minä ole kuullut semmoisia sanoja puoli vuosisataa sitten Bömissä? ja enkö minä ole nähnyt niitten huulten, jotka lausuivat niitä, hiljenevän liekkeihin ja vereen? Ei T:ri Luther eikä kukaan teistä tiedä, minne kuljette. Kiitos Jumalan, että pian saan mennä hänen luokseen, joka kuoli juuri tämmöisten sanojen vuoksi! Kiitos Jumalan, että kuulen ne vielä, ennenkuin kuolen! Minä olen kauan epäillyt sekä niitä että kaikkia; kuinka rohkeninkaan ajatella, että muutamat maanpakoon tuomitut olivat oikeassa koko kirkkoa vastaan? Mutta koskei voi saada näitä sanoja vaikenemaan, vaan ne nousevat kuolleista jälleen, luulen minä, että niissä on elämä; ijankaikkinen elämä. Lapset", hän päätti, "sanokaat minulle, koska T:ri Luther ensikerran saarnaa; minä tahdon kuunnella häntä, ennenkuin kuolen, että saan kertoa kun tapaan hänet, ettei vanha totuus ole kuollut. Minä luulen, että se tuottaa hänelle uuden ilon, vaikkapa Jumalan valtaistuimen edessä."
Wittenbergissä, Elokuulla.
Kristofer on palannut Jüterbock'ista. Hän näki siellä suuren risuläjän palavan, jonka T:ri Tetzel, niinkuin tämä itse sanoi, oli käskenyt sytyttää torilla "vääräuskolaisten polttamiseksi."
Me nauroimme, kun hän jutteli tätä, niinkuin myöskin niitä uhkauksia ja kirouksia, joita oli viskattu Lutheria vastaan saarnastuolista rautaisen raha-arkun edessä. Mutta äidin-äitimme sanoi: "se ei ole mitään leikkiä, lapset; he ovat tehneet sitä ennen, ja tekevät varmaan vastakin!"
Wittenbergissä, Marraskuun 1 p. 1517,
Pyhäin Miesten päivänä.
Kun eilen illalla istuin Gottfriedin kanssa akkunassa ja hämärässä nukutin Greetaamme, näimme Lutherin kiireesti astuvan katua myöten linnankirkkoa päin. Hänen askeleensa olivat lujat ja nopeat, ja hän näytti olevan aivan ajatuksissaan, ettei hän huomannut mitään, kun hän kulki. Hänen ryhdissään oli jotakin outoa, joka teki, että puolisoni käski minun katsella häntä. Hänen päänsä oli pystyssä ja vähän taappäin, niinkuin hänen saarnatessaan. Hänellä oli suuri paperikääry kädessään, ja vaikka joku tuuma nähtävästi oli valloittanut kaikki hänen ajatuksensa, näytti hän pikemmin päälliköltä, joka rientää sotatanterelle, kuin miettivältä teologilta.
Kun tänä aamuna menimme juhlapäivän ensi messuun, näimme, että suuri kansanpaljous oli kokoontunut linnankirkon ovilla; ei kuitenkaan mitään alhaista väkeä, vaan innokas joukko miehiä hyvissä vaatteissa, professoreita, porvareita ja ylioppilaita; ne, jotka olivat lähinnä, lukivat jotakin kirjoitusta, joka oli naulattu oveen, ja toiset jakaantuivat pieniin parviin, jotka hartaasti, vaikka matalalla äänellä, puhelivat keskenään.
Gottfried kysyi, mitä oli tapahtunut.
"Siinä on vaan muutamia T:ri Lutherin latinaisia thesejä aneita vastaan", lausui muuan ylioppilas. "Hän kehoittaa niissä väittelemään asiasta."
Minä rauhotuin, kun kuulin, ettei mikään hätä ollut, ja Gottfried ja minä menimme levollisesti kirkkoon.