Tänä aamuna äidin-äitimme kysyi levottomasti, mitä nuot huudot tiesivät, jotka hän oli eilen torilta kuullut, ja valkean valo, jonka hän oli nähnyt, ja räiskinä?
"Ei muuta kuin Tetzelin valehtelevia thesejä", lausui Kristofer.
Äidin-äiti näytti tyyntyneeltä.
"Nuoruuteni aikoina," hän vastasi, "minä opin hartaasti kuuntelemaan tämänkaltaisia meluja. Mutta niihin aikoihin poltettiin toreilla vähän muuta, kuin kirjoja taikka paperikääryjä."
"Tetzel uhkaa tehdä niin taas", lausui Kristofer.
"Kyllä kai he tahtoisivat, jos vaan voivat", hän vastasi ja herkesi puhumasta.
XV.
Fritzin kertomus.
Augustinin-luostarissa Mainzissa, Marraskuulla 1517.
Kuusi vuotta on kulunut siitä, kuin kirjoitin mitään tähän vanhaan aikakirjaani, ja kun avaan sen jälleen täällä luostarin hiljaisuudessa, ovat ensimäisten sivujen kirjaimet jo vaalenneet ijästä; kuitenkin lähtee niistä kummallisen tuttava lemu, ikäänkuin varhaisen kevään kukista. Lapsuuteni ja koko sen viaton yksinkertaisuus, nuorunteni ja kaikki sen moninaiset näky-alat ja rohkeat, hehkuvat toiveet palaavat taas eteeni. Lapsuuteni on niinkuin yksi noista viheriöistä, rauhallisista laaksoista kotipaikkani metsissä, niinkuin laakso syntymä-kaupunkini, Eisenachin, ympäri, jolloin yksi ainoa metsän saares, tyven kaupunki torneinensa kirkonkelloinensa, ja halpa koti, sen rakkaus, surut ja sälyhuoneen hämärän-jutut olivat koko se mailma, jonka minä näin.
Nuoruus astuu eteeni, niinkuin ensimäinen matkani metsän kautta Erfurtin yliopistoon, kun mailma aukeni minulle, ikäänkuin lakeat tuulisten kukkulain alla, kunniakkaitten tekojen kiistatanner, outojen tapausten ja löytöjen rajaton meri, jalon työn ääretön ala.