"Mistä ajasta saakka?" hän kysyi. "Tämä asia koskee aivan likeltä sydäntäni, niin että olen koettanut päästä sen perille. Sataa vuotta takaperin, minä olen lukenut sen, ennen paavi Hildebrand'in aikoja, oli monella kyläpapilla laillinen vaimonsa, jota hän rakasti, niinkuin minä rakastan Bertaa; sillä Jumala tietää, ettei hän enkä minä ole milloinkaan rakastanut ketään muuta."
"Tyydyttääkö tämä hänen omaatuntoansa?" minä kysyin.
"Välisti", hän vastasi katkerasti, "mutta vaan välisti. Parhaasta päästä hän elää niinkuin kirouksen alla, peläten mitään hyvää vastaan-ottamasta ja taipuen jokaiseen suruun, niinkuin katkeraan palkkaan ja tulevan kauhean koston esimakuun."
"Kaikki, mikä ei ole uskosta, on syntiä", sanoin minä hiljalleen.
"Mutta mimmoinen on niitten rangaistus oleva, jotka sanovat synniksi, mitä Jumala pyhittää", hän lausui, "ja tuottavat huolta ja saastutusta niin puhtaisin sydämiin, kuin hänen?"
Kun hän paraikaa puhui, astui nainen huoneesen ja oli varmaan kuullut hänen sanansa, sillä hänen vaaleat kasvonsa menivät tulipunaisiksi. Kun hän kääntyi pois, vapisi koko hänen ruumiinsa pidätetystä nyyhkytyksestä. Mutta jälestäpäin, kun pappi lähti huoneesta, tuli hän minun luokseni ja lausui, katsellen minua surullisilla, lakastuneilla silmillänsä: "te sanoitte, että muutamat epäilevät anekirjeitten voimaa? Mutta epäilettekö te? Minä en voi luottaa häneen", hän lisäsi lempeästi, "hän ei hennoisi sanoa sitä jos hän ajattelisi niin."
Minä olin kahden vaiheilla mitä vastata. Minun ei käynyt valetta puhuminen; ja noitten tutkivien, totisten silmien edessä jokainen paon yritys olisi ollut turha.
"Te ette usko, että tämä kirje hyödyttää minua", hän lausui; "enkä minäkään usko." Ja levollisesti astuen takan luo, hän repi anekirjeen palasiksi ja viskasi sen tuleen.
"Älkäät kertoko tätä hänelle", hän sanoi; "hän luulee, että se lohduttaa minua."
Minä koetin muutamilla sanoilla viitata siihen, että katumus ja anteeksi-antamus olivat kaikkien saatavana.