"Minun katumukseni", hän arveli, "vaatisi, että minä jättäisin hänet, eikö niin?"
Minä en voinut kieltää.
"Minä en jätä häntä koskaan", hän vastasi semmoisella tyvenyydellä, joka pikemmin oli vakavan päätöksen, kuin himojen kaltainen. "Hän on uhrannut elämänsä minun tähteni; jollen minä olisi ollut, olisi hän ehkä ollut suuri ja kunniassa pidetty mies. Ja luuletteko, että minä jättäisin hänet yksinään kantamaan hukkaan mennyttä elämäänsä?"
Voi! se ei ollut mikään ylenkatseen taikka kurituksen pelko, joka pidätti häntä luostarista.
Vähän aikaa minä olin ääneti. Minä en uskaltanut moittia eikä lohduttaa. Viimein minä sanoin: "elämä, olipa iloinen taikka surullinen, on hyvin lyhyt. Pyhyys on paljoa parempi, kuin onni täällä, ja pyhyys tuottaa onnea tulevassa elämässä. Jos tuntisitte, että se olisi hänen hyväksensä, olisitte valmis tekemään kaikki, maksoi se teille mitä maksoi, ettekö olisi?"
Hänen silmänsä täyttyivät kyynelin. "Te luulette siis, että minussakin vielä löytyy jotakin hyvää!" hän lisäsi. "Jumala teitä siitä siunatkoon!" ja hän lähti ääneti huoneesta.
Viisi sataa vuotta takaperin näitten molempain elämä olisi ollut pyhä, kunnioitettava ja onnellinen; vaan nyt!
Minä jätin talon raskaalla sydämellä ja enemmän hämmentyneellä mielellä, kuin ennen.
Mutta nuot vaaleat, kuihtuneet kasvot; nuot syvät, surulliset, uskolliset silmät; ja tuo otsa, joka olisi voinut olla yhtä puhdas, kuin St. Agnesin, ovat vaivanneet minua usein jälestäpäin. Ja joka kerta, kuin ajattelen sitä, minä sanon:
"Jumala olkoon armollinen heille ja minulle, syntisille!"