Sillä eikö minun omalla hyvällä, puhtaalla, hurskaalla äidilläni ollut melkein yhtä katkeria epäilyksiä ja arveluksia? Eikö hänkin peräti usein elänyt niinkuin kirouksen alla? Kuka taikka mikä on luonut tämän varjon niin moneen kotiin? Kuka, joka tuntee monen luostarin sisällisen elämän, rohkenee väittää, että ne ovat pyhemmät, kuin kodit? Kuka, joka on elänyt munkkien ja nunnien parissa taikka ollut niitten rippi-isä, rohkenee väittää, että heidän sydämensä ovat taivaallisemmat, kuin miehen ja vaimon, isän ja äidin? Voi! tuon papin epäilykset eivät ole mitään uutta minulle. Mutta minä en uskalla ajatella niitä. Sillä jos munkki-elämä on valhe, miksi minä olen uhrannut toiveita, jotka valloittivat kaikki ajatukseni ja olisivat voineet olla niin puhtaat?
Kaipaus on taakka, jonka urhoollisen miehen tulee luoda selästänsä. Mitä se tekee minun halvan elämäni? Mutta kun näkee, kuinka pahuus häpeällisesti hallitsee aivan pyhissä paikoissa, ja epäilykset, ehkä perättömät, synkistyttävät puhtaimpiakin sydämiä, kuka julkenee murehtimatta katsella näitä asioita? Semmoiset rikokset, joita pakanatkin olisivat kammonneet, sovitetaan muutamilla florineilla; semmoiset synnit, joita tuskin Pyhä Raamattukaan näyttää paheksivan, vaivaavat arkoja omiatuntoja, niinkuin rikokset! Mikä on tämän häiriön loppu oleva?
Seuraavan illan minä vietin vanhan ritarin, Otto von Gersdorfin, linnassa Thüringin metsässä. Hän toivotti minua hyvin vieraanvaraisella tavalla tervetulleeksi pöytäänsä, jossa pulskea vanha leski-rouva, hänen sisarensa, piti emännyyttä.
"Mitä kaikki nämät puheet T:ri Lutherista ja hänen theseistänsä ovat?" hän kysyi; "lienee vaan, arvatakseni, joku vähäinen riita munkkien välillä! Ja kuitenkin veljenpoikani Ulrich luulee, ettei maan päällä löydy semmoista miestä, kuin tuo pikkuinen veli Martin. Te, hyvät Augustinilaiset, ette soisi, että Dominikanit saavat koko voiton; sekö se on?" hän kysyi nauraen.
"Se ei ainakaan ole syy T:ri Lutherin menetykseen", minä vastasin; "minä en usko, että hän huolii rahoista enemmän kuin ilman linnut."
"Ei, veli", lausui rouva; "muista niitä ihania sanoja, joita
Chriemhildimme luki meille hänen kirjastansa Herran Rukouksesta."
"Kyllä sinä ja Ulrich ja Chriemhild ja Atlantis", jatkoi ijäkäs ritari, "te olette kaikki yhtä laatua; pikkuinen munkki on lumonnut teidät kaikki."
Sydäntäni sykähti, kun kuulin sisarteni nimet.
"Tunnetteko, hyvä rouva, Chriemhild ja Atlantis Cottaa?" minä kysyin.
"Tule, veljenpoika Ulrich", lausui ritari nuorelle miehelle, joka juuri palasi metsästyksestä ja astui etuhuoneesen; "ja kerro tälle kunnon veljelle kaikki, mitä sinä tiedät Fräulein Chriemhild Cottasta."