Täällä minä kävin muutamia kertoja nuoren Tohtori Filip Melancthonin luentoja kuuntelemassa (hän oli vaan yhdenkolmatta vuoden vanha, vaikka hän oli jo neljä vuotta ollut tohtori), siksi kuin hän kutsuttiin Wittenbergiin, johon hän saapui Elokuun 25 p. 1518.
Minä olin samaan aikaan lähetetty veljeskunnan asioissa Augustinin-luostariin Wittenbergiin, että olin läsnä, kun hän tuli. Kaikki pettyivät kovasti toiveissaan, kun ensin näkivät hänet. Olikohan tuo vähänläntäinen, nöyrän näköinen nuorukainen se suuri, oppinut mies, jota Reuchlin oli ylistänyt niin paljon ja jonka ky'ystä vaaliruhtinas Fredrik odotti niin suuria hedelmiä uudelle yliopistollensa?
T:ri Luther oli ensimäisiä, jotka huomasivat, mitkä aarteet kätkyivät tämän vähäpätöisen ulkomuodon alla. Mutta ensimäinen latinainen puhe, jonka Melancthon piti neljä päivää tulonsa jälkeen, ihastutti kaikkia; ja ennen pitkää hänen luentosalinsa oli täpötäynnä väkeä.
Tästä haastelivat kaikki, kun ensin saavuin Wittenbergiin. Tuloni vanhaan kotiini tuntui minusta varsin kummalliselta. Niin korkea ajan ja asianhaarain aita oli kohonnut minun ja omaisteni väliin!
Elsa, joka nyt näytti niin emännän kaltaiselta avaintensa, varahuoneittensa, suuren taloutensa ja kahden lapsensa, pikku Fritzin ja Greetan kanssa, oli sydämessään juuri sama minulle, kuin jolloin erosimme ensimäistä Erfurtin lukukauttani varten. Hänen rehellisillä, lempeillä, sinisillä silmillänsä oli aivan sama katse. Mutta hänen ympärillänsä oli kokonainen uusi mailma vieraita, vieraita minulle, niinkuin hänen oma uusi elämänsä, jonka kanssa minulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä.
Chriemhildissä ja nuoremmissa lapsissa näytti vanhemman veljen muisto ja papin kunnioitus riitelevän keskenänsä. Kristofer katseli minua säälin ja kunnioituksen sekaisella hämmennyksellä, joka esti minua ystävällisemmin häntä lähestymästä.
Ainoastaan äidin käytös minua kohtaan oli samanlainen, kuin ennen. Hän näytti vaan paljon vanhemmalta ja heikommalta. Mutta hänen rakkaudessaan oli jonkunlainen kiihkeä hellyys, joka haavoitti minun sydäntäni enemmän kuin katkerimmat nuhteet. Minä näin hänen silmiensä äänettömästä ja kiinteästä katselemisesta, kuinka kovasti hän oli kaivannut minua.
Isäni ei ollut suuresti muuttunut, paitsi että hänen tuumansa näyttivät antavan hänelle uutta ja hiljaista tyydytystä juuri sentähden, että oli mahdoton panna toimeen niitä, ja että hänen ja äidin-äitini väli oli paljon ystävällisempi.
Äidin-äitini kohteli minua alusta hiukan tylysti, mutta hellitti kohta, kun ymmärsimme, kuinka paljon T:ri Lutherin opetus oli vaikuttanut meihin molempiin; eikä hän väsynyt koskaan kuuntelemasta, mitä T:ri Luther oli sanonut ja tehnyt Romassa.
Ainoa, minä tunsin sen, joka olisi ollut kokonaan sama, oli ijäksi mennyt; vaan minä tuskin surin tätä pois-oloa, joka teki, ettei aika päässyt himmentämään tätä kuvaa eikä muutoksen aidat ympäröimään sitä.