Mutta Evasta ei kukaan puhunut minulle, paitsi pikku Thekla, joka ehtimiseen lauloi minulle niitä latinaisia virsiä, joita Eva oli opettanut hänelle, ja kysyi, lauloiko hän niitä ollenkaan samalla tavalla kuin Eva.
Minä vastasin hänelle: "kyllä." Sanat olivat samat, nuotti sama, ja suureksi osaksi hän lauloi niitä samalla lempeällä, kunnioittavaisella, viattomalla tavalla. Mutta pikku Theklan ääni oli syvä, luja ja heleä, kuin rastaan; vaan Evan oli niinkuin kyyhkysen, joka leppeästi kuhertaa kaukana hiljaisessa metsässä — tuskin mikään ääni ensinkään — ruumistunut rukous, niinkuin seisoisit hänen sydämensä kynnyksellä ja kuulisit sieltä sisältä hänen onnellisten, hurskaitten, lapsellisten ajatuksiensa soiton.
Ei, ei mikään voisi milloinkaan palauttaa minulle tämän äänen kaikkua.
Mutta Theklasta ja minusta tuli hyvät ystävät. Hän oli tuskin tuntenut minua vanhastaan. Me rupesimme ystäviksi semmoisina, kuin olimme. Meillä ei ollut mitään jälleen muistettavaa, ei mitään unhotettavaa. Ja serkku Eva oli ollut hänelle, niinkuin taivaan tähti taikka enkeli taikka niinkuin toinen lapsi, jonka Jumala oli lähettänyt hänelle ystäväksi jostakin ihanasta, vanhasta legendasta.
Ylimalkain tämä käyntini vanhassa kodissani haikeutti minua. Minä olin aivan hartaasti rukoillut, että se sija, joka lähtöni kautta jäi tyhjäksi, täytettäisiin; mutta nyt, kun näin sen täytetyksi ja rakkaitten omaisteni elämän menevän vilkasta menoansa, niin ettei minulla ollut siinä mitään sijaa, syntyi minun sydämessäni kolkko maanpakolaisuuden tunto. Jos kuolleitten olisi sallittu tällä tapaa palata, tuntisivatko he jotakin tämänkaltaista? Ei suinkaan pyhät kuolleet. He iloitsisivat, että suru, työnsä tehtyään, lakkaisi olemasta peräti katkera — että tyhjä sija tosin ei täyttyisi (ei mikään todellinen rakkaus voi täyttää toisen sijaa), mutta peittyisi ja kasvaisi hedelmää, niinkuin aika ja luonto peittävät kaikki rauniot.
Mutta hurskaat kuolleet lähtisivät jälleen maan päälle kodista, Isän kodista, jota luostari ei ole, joksi se ei milloinkaan muutu.
Olisin minä sentään mielelläni jäänyt Wittenbergiin. Verrattuna Wittenbergiin koko mailma näytti nukkuvan. Siellä oli aamu; toivon ja toimeliaisuuden ilma ympäröitsi sydäntäni. T:ri Luther oli siellä; ja, joko tieten tai tietämättä, kaikki, jotka odottavat parempia aikoja, näyttävät kääntävän silmänsä häneen.
Mutta minä lähetettiin Mainziin. Matkallani poikkesin vähän tieltä, viedäkseni yhtä uutta T:ri Lutherin kirjaa pappi Ruprecht raukalle Franken'iin. Hänen kylänsä oli keskellä honka-metsää. Kirja oli Herran Rukouksen Selitys saksaksi maallikoille ja oppimattomalle kansalle. Papin talo oli tyhjä; mutta minä panin kirjan puupenkille portinvajaan, kun ensin olin kirjoittanut siihen nimeni ja muutamia sanoja kiitokseksi hänen vieraanvaraisuudestaan. Vaan kun palasin metsän lävitse, näin minä mäeltä laakson toiselta puolen naisen astuvan portinvajaan ja pysähtyvän kirjaa ottaaksensa, jota hän sitten seisaalta luki oven suussa. Kun käännyin pois, seisoi hän yhä samalla paikalla, ja avatun kirjan valkoiset lehdet vilahtelivat esiin pimeästä huoneesta.
Minä rukoilin, että sanat kirjoitettaisiin hänen sydämeensä. Minä tiesin, että siinä oli ihmeellisiä pyhän rakkauden ja armon sanoja, jotka tuottaisivat jälleen toivoa ja puhtautta jokaiseen sydämeen, johon ne kirjoitettiin.
Ja nyt minä olen määrätty tänne Augustinin-luostariin Mainziin Rheinin maakunnissa.