Tällä luostarilla on oma erityinen tarinansa. Täällä löytyy maan-alainen vankihuone, jossa Johan von Wesel kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin (v. 1481) — se vanha mies, joka oli uskaltanut vastustaa anekirjoja ja lausua samanlaisia totuuksia, kuin T:ri Luther nyt puollustaa.
Yksi tämän luostarin ijäkäs munkki, joka oli nuori, kun Johan von Wesel kuoli, muistaa hänet ja on usein puhunut minulle hänestä. Inkvisitorit panivat toimeen oikeudenkäynnin häntä vastaan, ja tämä pidettiin, niinkuin useat muut, salaisesti luostarissa.
Puhuttiin, että hän ylipäänsä peruutti oppinsa, mutta kahta kannetta hän ei puollustuksessaan edes yrittänyt kieltämään. Ne olivat nämät: "ettei se ole munkki-elämä, joka pelastaa munkit, vaan Jumalan armo;" ja "että ainoastaan sama Pyhä Henki, joka innostutti Pyhän Raamatun, voi menestyksellä selittää sitä sydämelle."
Inkvisitorit polttivat hänen kirjansa; josta, niinkuin kertojani jutteli, vanhin itki.
"Miksi", hän arveli, "olivat ihmiset niin vihoissaan hänelle? Hänen kirjoissansa löytyi niin paljon hyvää, ja olivatko ne kaikki poltettavat sen vähäisen pahan tähden, joka oli hyvään sekaantunut? Tämä oli tosiaan ihmisten tuomio eikä Jumalan — ei Hänen, joka olisi säästänyt Sodoman Abrahamin pyynnöstä, kun vaan kymmenen vanhurskasta olisi löytynyt siellä. Voi Jumala!" hän huokaili, "pitääkö hyvän hukkua pahan kanssa?"
Mutta inkvisitorit eivät leppyneet. Kirjat hyljättiin ja poltettiin julkisesti häpeällisellä tavalla; vanhan miehen nimi herjattiin, niinkuin väärä-uskolaisen; ja hän itse pakoitettiin vaikenemaan ja jätettiin luostarin vankihuoneesen kuolemaan.
Minä kysyin munkilta, joka kertoi minulle nämät, mitkä ne erityiset harha-opit olivat, joitten vuoksi Johan von Wesel tuomittiin.
"Luullakseni harha-oppeja kirkkoa vastaan", hän arveli. "Minä olen kuullut hänen lausuvan saarnoissansa, että Kirkko oli muuttumallansa samanlaiseksi, kuin Juudan kansakunta Herramme aikoina. Hän vastusti pappien ja prelatein maallista loistoa — niitä kylmäkiskoisia menoja, joiksi hän väitti jumalanpalveluksen halventuneen, ja sitä tyhjää taika-uskoa, joka oli asetettu todellisen sydämen ja elämän hurskauden sijaan. Hän vakuutti, että suola oli käynyt mauttomaksi, että useat papit olivat varkaita ja rosvoja eikä paimenia; että nyky-aikainen uskonto oli tuskin parempi, kuin Farisealaisten, jotka surmasivat Herramme — oli hengellisen ylpeyden ja ahdasmielisen, itsekkään katkeruuden verho. Hän julisti, että jumalallisella ja kirkollisella vallalla oli aivan toisenlainen arvo; että ulkonainen, tunnustava Kirkko oli eroitettava totisesta, elävästä Kristuksen Kirkosta; että pappien synninpäästön voima oli sakramentillinen eikä tuomarin-omainen. Minä kuulin hänen yhdessä saarnassa Wormsissa sanovan, ettei hän pitänyt Paavia, Kirkkoa eikä Kokouksia minäkään kalliona, johon sopisi uskontoa rakentaa. 'Kristusta yksistänsä', hän lausui, 'minä ylistän. Asukoon Kristuksen sana runsaasti meissä!'"
"Olivatpa ne rohkeita sanoja", muistutin minä.
"Lisäksi", jatkoi ijäkäs munkki, "Johan von Wesel väitti, että mitä Raamattu ei pitänyt syntinä, sitä ei hänkään voinut pitää; kerrotaan myöskin, että hän oli sanonut: 'syö paaston aikana, jos sinun on nälkä.'"