Mitä hyvää Johan von Weselin sanoissa oli, se ei siis ole hukkunut, vaikka hänen kirjansa poltettiin.
XVI.
Elsan kertomus.
Wittenbergissä, Heinäkuun 13 p. 1520.
Paljon on tapahtunut siitä, kuin viimein kirjoitin, sekä tässä vähäisessä mailmassa että suuressa mailmassa ulkopuolella meitä.
Greetallamme on kaksi pikku veljeä, jotka ovat yhtä kekseliäät rikkomaan kaikkia ja näyttävät hankkivan omaa vahinkoansa yhtä paljon, kuin ennen heidän enonsa samalla ijällä, ja luultavasti ovat Greetalle yhtä suureksi kiusaksi, kuin Kristofer ja Pollux olivat minulle, vaikka hän kovasti rakastaa heitä. Chriemhild on naitu, ja on muuttanut kotiinsa Thüringin metsään. Atlantis on kihloissa erään Schweitziläisen ylioppilaan, Konrad Winkelriedin, kanssa. Pollux on lähtenyt Espanjaan Eisenachissa olevan Cottan kauppahuoneen asioilla, jossa hän on osakas; ja Fritz on käynyt kerran meillä. Siitä on nyt noin kaksi vuotta. Hän oli paljoa vakavampi, kuin ennen. Hän oli usein enemmän kuin vakava, oli niinkuin joku suru olisi painanut häntä. Mutta äitimme ja lasten parissa hän aina oli iloinen.
Pikku Greeta ja eno Fritz tulivat erittäin hyviksi ystäviksi, ja hän kysyy vielä usein minulta, milloin eno palajaa takaisin; eikä mikään huvita häntä enemmän kuin istua polvillani Fritzin kuvan edessä ja kuunnella, kun minä kerta toisensa perästä juttelen vanhoista Eisenachin sälyhuoneen puheistamme taikka niistä päiväkausista, joita vietimme honkametsissä, kun keräsimme puita talvivalkeata varten. Hän luulee, ettei mikään juhla olisi niin hauska; ja hänen mielihuvinsa on koota vähäisiä kimppuja pajun tai tammen oksia Elbe-virran rannalla tai Tüben-nummella ja tuoda niitä kotiin talon tarpeeksi. Eivät mitkään koreat vauvat ja paijut, joita hänen isänsä tuopi hänelle Nürnbergistä taikka on lähettänyt Venetiasta, ilahuta häntä puoleksikaan niin paljon, kuin jos isä ottaa hänet mukaansa nummelle, ja hän palajaa, pikkuinen esiliina täynnä kuivia risuja, ja kädet yhtä ruskeina ja likaisina, kuin vähäisen puunhakkaajan, luullen, että hän tekee, mitä eno Fritz ja minä teimme, kun olimme lapset, ja että hän on kovasti hyödyllinen.
Viime kesänä hän sai omakseen omena- ja perunapuun, ja niitten hedelmät ynnä vähäiset risukimppunsa hän panee säästöön, antaaksensa niitä jouluksi eräälle vanhalle eukko raukalle, jonka tunnemme.
Gottfried ja minä tahdomme, että lapset varhain oppivat sitä puhdasta iloa, jota antaminen ja auttaminen tuottaa ja joka muuttaa rikkauden tomusta todelliseksi kullaksi ja estää tavaran, joka on oivallinen rupeamasta herraksemme ja halventamasta meitä, niinkuin se näyttää monen rikkaan tekevän, pelkiksi maallisten kappalten orjiksi ja palkatuiksi hoitajiksi.
Minä rukoilen usein Jumalaa, ettei se köyhyyden kokemus, joka minulla monta vuotta oli, koskaan menisi hukkaan. Se näyttää minusta lahjalta, jonka Jumala on antanut minulle, juuri niinkuin yliopistossa saavutettu oppimäärä on lahja. Minä olen suorittanut tutkintoni köyhyyden koulussa, ja suokoon Jumala, etten milloinkaan unhota, mitä minä silloin opin köyhien taisteloista ja tarpeista.