Se huone, jossa nyt kirjoitan, on mattoineen, kuvineen ja leikatuin huonekaluineen kokonaan toisenlainen, kuin se rakas alastoin, vanha sälyhuone, jossa aloitin aikakirjaani; ja se koristeltu eben-puinen ja eben-luinen kirjoitus-alusta, jossa paperini makaavat, on toisenlainen pöytä, kuin nuot vanhat kirjakasat, joitten harjalla minun oli tapa pitkäänsä ja lapsellisella käsi-alalla piirtää ensimäisiä sivuja. Mutta köyhän aarteet pysyvät aina kaikkein kalliimpina. Ne lämpimät auringonsäteet, jotka loistavat helevien viinimarjan-lehtien lävitse avonaisesta akkunasta, ovat ihanammat, kuin kaikki nuot suljetun akkunan juvelinkaltaiset Venetian lasit, jotka nyt punaavat T:ri Lutherin Selityksiä, jotka Gottfried äsken jätti auki akkunalle.
Mutta kuinka minun sopii istua täällä ja kirjoittaa niin paljon omasta pikkuisesta mailmastani, kun koko mailma minun ympärilläni on kiihdyksissä niin suurista peloista ja toiveista?
Tällä hetken minä avonaisesta akkunasta näen T:ri Lutherin ja T:ri Filip Melancthonin vitkaan kävelevän katua ylöspäin hartaasti keskustellen. Minä kuulen heidän äänensä tänne, vaikka he puhuvat matalasti. Kuinka erilaiset he ovat ulkomuodoltaan ja olennoltaan; vaan kuitenkin, mimmoisiksi ystäviksi he ovat tulleet! Arvattavasti suureksi osaksi erilaisuuden vuoksi. Toisella on kallionkaltainen otsa, mustat silmät, vankka vartalo ja tukeva astunta: hän on kuin vanha soturi; toisella on korkea, leveä otsa, laihat kasvot ja hoikka, nuorekas ruumis: hän näyttää yhtä haavaa nuorelta ylioppilaalta ja vanhalta filosofilta.
Gottfried sanoo, että Jumala on antanut heidät toisillensa ja Saksalle, siunaten Kirkkoa, niinkuin hän siunaa mailman sillä, että hän yhdistää vastakohdat, sateen ja päivänpaisteen, lämpimän ja kylmän, meren ja maan, miehen ja vaimon.
Kuinka nämät molemmat suuret miehet (sillä Gottfried sanoo, että T:ri Melancthon on suuri, ja minä tiedän, että T:ri Luther on) rakastavat ja kunnioittavat toisiansa! T:ri Luther sanoo, että hän on vaan edelläkäviä, mutta Melancthon todellinen profeeta; että hän on vaan puunhakkaaja, joka perkaa metsän ruhtomalla, jotta sopii kylvää kallis touko; ja kun hän meni tapaamaan legatia Augsburgiin, kirjoitti hän, että kun vaan Filip eli, ei sillä ollut suurta väliä, kuinka hänen itse kävi.
Mutta me emme ajattele niin eikä liioin T:ri Melancthon. "Ei kukaan", sanoo hän, "ole likimainkaan niinkuin T:ri Luther, ja koko kansakunnan sydän on todella kiintynyt häneen. Kuka liikuttaa Saksan sydäntä — aatelisten, talonpoikien, ruhtinaitten, naisten, lasten — niinkuin hän jaloilla, uskollisilla sanoillansa?"
Näinä viime vuosina olemme kahdesti olleet suurimmassa levottomuudessa hänen henkensä puolesta — silloin, kun hän kutsuttiin legatin eteen Augsburgiin, ja silloin, kun hän lähti suureen väittelyyn T:ri Eck'iä vastaan.
Mutta kuinka suuri eroitus hänen ajatuksillansa, kun hän meni
Augsburgiin ja kun hän palasi Leipzigistä!
Augsburgissa hän olisi peräyttänyt kaikki, paitsi sen totuuden, että jokainen syntinen, joka uskoo Kristukseen, alttiisti vanhurskautetaan. Hän kunnioitti paavia; hän ei tahtonut mistäkään hinnasta ruveta väärä-uskolaiseksi! Ei mikään soimauksen nimi ollut hänestä niin kauhea, kuin tämä.
Leipzigissä hän oli oppinut epäilemään, että paavilla oli mikään oikeus määrätä opinkappaleita, ja ilmoitti rohkeasti, että Hussiteja (joita oli tähän asti kammottu ja pidetty sekä luonnollisina vihollisina että hirveinä väärä-uskolaisina) tuli kunnioittaa, koska he tunnustivat oikean totuuden. Siitä ajasta saakka sekä Luther että Melancthon ovat astuneet julkisesti esiin Jumalan sanan puollustajina paavin-uskoa vastaan.