"Lue meille, Kristofer", äidin-äitimme sanoi; "sinun äitisi ei kammoisi mitään tappelutannerta, jos siellä olisi haavoja, joita hänen kätensä voisivat tukottaa."
"Ei", arveli Gottfried; "sodan tarkoitus on rauha — Jumalan rauha, joka perustuu Hänen totuuteensa. Autuaat ovat ne, jotka eivät taistelossa milloinkaan unhota sen loppua."
Kristofer luki, vaikka toisinaan keskeytettynä. Kirjassa oli monta seikkaa, jotka olivat uusia ja outoja useimmille meistä:
"Ajattelematta", T:ri Luther alkoi, "en minä, joka olen mies kansan joukosta, käänny teidän, ylhäisten herrain, puoleenne. Se kurjuus ja sorto, joka nyt kukistaa kaikkia kristikunnan maita ja Saksaa erittäin, pusertaa minusta hätähuudon. Minun täytyy anoa apua; minun tulee koettaa, eikö Jumala vuodattane henkeänsä johonkuhun meidän maan mieheen ja ojentane kättänsä onnettomalle kansakunnallemme."
T:ri Luther ei näytä milloinkaan ajattelevan, että hän on tuon suuren työn tekevä. Hän puhuu, niinkuin vaan täyttäisi yksinkertaisen, nöyrän velvollisuuden, ja kehoittaa muita miehiä suurta työtä toimittamaan; vaan tällä välin tuo nöyrä velvollisuus juuri on suuri työ, ja hän toimittaa sen.
T:ri Luther puhui Italian surkeasta tilasta, tämän onnettoman maan, jossa paavin valta-istuin on, sen hävitetyistä luostareista, sen rappeutuneista kaupungista, sen turmeltuneesta kansasta; ja sitten hän näytti, kuinka romalainen ahneus ja ylpeys koettivat uuvuttaa Saksaa samanlaisen orjuuteen. Hän vetosi nuoreen keisari Kaarloon, joka piakkoin kruunataan. Hän muistutti kaikkia hallitsioita heidän edesvastauksestaan. Hän väitti, että paavin aluskunta, jota sanottiin St. Pietarin perinnöksi, oli ryöstöllä saatu. Hän ojensi jalosti kättänsä juuri niille hyljätyille, joihin hänen vihollisensa, koettaen katkerimmalla tavalla häväistä häntä, vertasivat häntä, ja sanoi:
"Se aika on käsissä, jolloin meidän tulee ajatella Bömiläisten asiaa ja jälleen yhtyä heihin."
Kun näitä sanoja luettiin, pudotti äidin-äiti ompeluksensa ja, hartaasti pannen kätensä ristiin, nojautui eteenpäin. Hän käänsi silmänsä Kristoferiin ja ammensi suurella halulla jokaisen sanan.
Kun Kristofer tuli siihen paikkaan, jossa T:ri Martin soimaa kerjäläismunkkeja ja esittelee, että pitäjänpapit saisivat naida, pysähtyi hän ja huudahti innokkaasti: "vivat."
Kuitenkin, kun vilkkaan kuvauksen jälkeen, jossa legatein sorto ja ahneus asetettiin näkyviin, juhlallinen vannotus tuli: