Flamilaisia munkkeja Antverpenin Augustinin-luostareista; hollantilaisia ylioppilaita Suomesta; schweitziläisiä nuorukaisia suoralla vartalollansa ja reippaalla vuori-astunnallaan; ritareita Preussistä ja Littuasta; vieraita kaukaisiltakin mailta — kaikkia ovat T:ri Lutherin elävän totuuden sanat tänne houkutelleet. He kulkivat akkunaimme ohitse noin kello yhdeksän tänä aamuna Elsterin porttia päin vilkkailla ruumiin liikenteillä ja ahkerasti keskustellen, kun he kävelivät. Silloin Thekla, Atlantis ja minä menimme yhteen ylikerran huoneesen ja katsoimme, kuinka savu nousi roviosta, siksi kuin valkean hohto puhkesi sen lävitse ja muutti puhtaan päivänvalon punertavaksi.
Vähä aika sen jälkeen alkoivat joukot palata; mutta minusta näytti kuin useimpien käytöksessä olisi ollut jonkunlainen vakavuus ja juhlallisuus, joka kokonaan poikkesi siitä hopusta, jolla sinne oli menty.
"Näyttää siitä kuin he palaisivat suuresta kirkkojuhlasta", arvelin minä.
"Taikka vuorilta vartiotulta sytyttämästä, joka on herättävä koko maan vapauteen", sanoi Kristofer, kun he jälleen yhtyivät meihin.
"Taikka niinkuin nuot kolme miestä, kun olivat pyhällä valalla vannoneet vapauttaakseen kotinsa," lausui Konrad Winkelried, se nuori Schweitziläinen, jonka kanssa Atlantis on kihloissa.
"Niin", Gottfried arveli, "semmoiset tulet, jotka ehkä ennustavat kokonaisen mailman vapauttamista taikka sytyttävät niitten polttolavan, jotka rohkenivat virittää ne, semmoiset eivät suinkaan ole tyhjää ylioppilaan uljailemista."
"Kuka sen teki ja mitä poltettiin?" kysyin minä.
"Yksi maisterien joukosta sytytti rovion", vastasi Gottfried, "ja heitti sitten siihen Decretalit, St. Clementin väärät epistolat ja muita väärennettyjä kirjoja, jotka olivat vuosisatoja tukeneet valhetten rakennusta. Ja kun liekit, jotka kuluttivat nämät, olivat työnsä tehneet ja heikentyneet, astui T:ri Luther itse esiin, laski juhlallisesti paavin pannakirjan tuleen ja sanoi kesken syvintä äänettömyyttä: 'niinkuin sinä olet surettanut Herran pyhiä, niin ijankaikkinen tuli hävittäköön sinut.' Ei yksikään sana katkaissut äänettömyyttä, ennenkuin noitten symbolisten liekkien viimeinen räiskinä ja loisto oli laantunut. Silloin me totisina, mutta iloisina kaikki palasimme kotiimme."
"Lapset", äidin-äitimme sanoi, "te olette tehneet hyvin; vaan te ette ole kuitenkaan ensimäiset, jotka ovat vastustaneet Romaa."
"Kenties ei myöskään viimeiset, jotka se saattaa vaikenemaan", arveli Gottfried. "Mutta viimeinen vihollinen kukistetaan vihdoin; ja sillä välin jokainen martyri on voittaja."