"Mutta, sisar Ave, hae joku käsky meitä varten. Nämät lauseet ovat lapsia, vaimoja, äitejä, veljiä ja sisaria varten; ei niitä varten, joilla ei ole mitään kotia eikä sukulaisia maan pään." Jos minä silloin koetan puhua, että tulee rakastaa Jumalaa ja Pyhää Vapahtajaa, arvelevat muutamat heistä:
"Mutta meidän on mahdoton pestä Hänen jalkojansa kyynelillä, taikka voidella niitä voiteella, taikka tuoda Hänelle ruokaa, taikka seisoa ristin ääressä, niinkuin hyvät naiset siihen aikaan tekivät. Tänne suljettuina, kaukana kaikista, kuinka voimme osoittaa Hänelle, että me rakastamme Häntä?"
Eikä minulla ole muuta sanomista, kuin: "kalliit sisaret, te olette täällä nyt; sentähden Jumala varmaan keksii teille jonkun keinon, jolla saatte palvella Häntä täällä."
Mutta sydäntäni karvastelee heidän puolestaan, enkä minä epäile enää, minä tiedän varmaan, ettei se suinkaan ole Jumalan tarkoitus, että nämät nuoret, iloiset sydämet kytketään ja vangitaan tänne.
Välisti minä puhun tästä täti Agnesin kanssa; ja me tuumimme, eikö siinä tapauksessa, että nämät lupaukset todella ovat peräyttämättömät ja nämät lapset eivät koskaan enää saa nähdä kotiansa, sopisi muuttaa luostaria kaupunkiin, jossa kipeät ja vaivan-alaiset miehet ja naiset tekevät työtä ja kuolevat; että saisimme edes ruokkia nälkäisiä, vaatettaa alastomia, etsiä ja hoitaa sairaita ja murheellisia. Se olisi taas elämää eikä tätä yksitoikkoista, vanhaa jonotusta, joka ei ole niin paljon kuolemaa, kuin koneentapaisuutta — hengetöntä oloa, joka ei koskaan ole olut elämää.
Lokakuulla 1520.
Sisar Beatrice on kovin kipeä. Täti Agnes on erityiseksi suosioksi pyytänyt, että hänen sallittaisiin minun kanssani pitää huolta hänestä. Ei ole koskaan ollut hellempää hoitajaa eikä kiitollisempaa sairasta.
Sydäntäni liikuttaa, kun näen, kuinka täti Agnes nöyrästi oppii minulta, mitenkä nuot vähäiset hyvät työt tehdään, joita tarvitaan tautivuoteen vieressä. Hän hymyilee ja sanoo, että hänen heikot, saamattomat sormensa olivat muuttuneet pelkiksi koneiksi rukouskirjojen selailemisesta, juuri niinkuin hänen sydämensä oli koneeksi kovettumallansa rukousten lukemisesta. Yhdeksän nuorta nunnaa, täti Agnes, sisar Beatrice ja minä olemme viime aikoina hyvin likeisesti liittyneet toinen toiseemme. Jaloimpia niistä on Katarina von Bora, nuori, noin kahdenkymmenen vuoden vanha nunna. Hänen isoissa, mustissa silmissään, jotka ystävällisesti ja suoraan katsovat minun silmiini, ilmestyy semmoinen uskollisuus, ja hänen tiviästi ummistetuilla huulillaan asuu semmoinen luonteen lujuus. Hän ei tahdo oppia latinaa eikä huoli paljon oppineista kirjoista; mutta hänellä on hyvä käytännöllinen järki, ja hän, niinkuin moni muu, on suuresti mieltynyt T:ri Lutherin kirjoituksiin. He sanovat, että ne eivät ole mitään kirjoja; ne ovat elävä ääni. Jokainen vähäinen tieto, jonka minä voin antaa heille tohtorista, vastaan-otetaan halukkaasti, ja paljon huhuja hänen vaikutuksestansa mailmassa tulee tänne. Kun hän kaksi vuotta takaperin oli likellä Nimptscheniä suuressa Leipzigin väittelyssä, kuulimme, että ylioppilaat olivat hyvin ihastuneet häneen ja että yhteinen kansa näytti imevän hänen sanojansa, melkein niinkuin he imivät Vapahtajamme sanoja, kun Hän puhui vaan päällä; ja mikä enempi on, muutamat miehet ja naiset hovissa ovat kokonaan muuttaneet elämänsä, siitä kuin he kuuntelivat häntä. Meille kerrottiin, että hän on saanut aikaan kummallisia kääntymyksiä; mutta se näissä kääntymyksissä oudostutti, etteivät ne, jotka kääntyivät, luopuneet elämänsä toimesta, vaan ainoastaan synneistänsä: he jäivät siihen, jossa olivat, kun Jumala kutsui heidät, ja erisivät muista, ei hunnun eikä kaavun kautta, vaan pyhien tekojensa valon kautta.
Toiselta puolen ovat useat, erittäin vanhempien nunnien joukossa, saaneet aivan päinvastaiset käsitteet hänestä ja pitävät T:ri Lutheria kaikkein pahimpana väärä-uskolaisena, mikä milloinkaan on synnyttänyt eripuraisuutta kirkossa. Nämät katsovat meitä suurella epäluulolla, tekevät meille paljon kiusaa ja estävät meitä, niin paljon kuin suinkin mahdollista, yhdessä keskustelemasta ja lukemasta.
Useita meistä kummastuttaakin, että T:ri Luther käyttää niin kiivaita ja kovia sanoja paavin palvelioita vastaan. Mutta toivoipa Pyhä Paavalikin, "että ne leikattaisiin pois", jotka häiritsivät hänen laumaansa; ja itse jumalallisen rakkauden huulet syytivät ankarampia kirouksia ulkokullattuja ja vääriä paimenia vastaan, kuin Johannes Kastaja taikka Elias ikinä lausuivat uhkauksissaan erämaasta. Minusta näyttää siltä, kuin ne sydämet, jotka ovat hellimmät eksyviä lampaita kohtaan, aina ovat ankarimmat niitä houkuttelevia paimenia vastaan, jotka näitä erhetyttivät. Meidän tulee aina vaan muistaa, etteivät nämät väärät paimenet itse kuitenkaan ole muuta, kuin kurjia, kadotettuja lampaita, joita lauman suuri ryöstäjä ajaa sinne tänne!