Mutta, voi! hän ehkä ei ole taivaallisessa kaupungissa, vaan jossakin kylmässä, maallisessa vankihuoneessa, kärsien, minä en tiedä mitä!
Minä olen lukenut hänen sanansa niin monta kertaa, että tuskin ymmärrän, mitä ne merkitsevät. Fritzillä ei ole mikään kivulloinen halu kuolla. Hän aikoo paeta, jos hän voi, ja hän on rohkea toimittamaan paljon. Vaan ei hän kuitenkaan, jollei vaara olisi suuri, tekisi täti Cottaa levottomaksi ja puhuisi kuolemasta. Hän ajatteli aina muita niin hellästi.
Hän sanoo, että minä olen auttanut häntä, häntä, joka opetti ja autti minua, taitamatonta lapsi raukkaa, niin paljon! Kuitenkin minä luulen, että niin on laita. Me opimme itse niin paljon, kun opetamme muita. Ja me ymmärsimme aina toinen toisemme niin täydellisesti muutamilla Minusta tuntuu, kuin sokeus olisi kohdannut minua, kun ajattelen häntä nyt. Sydämeni hapuilee häntä pimeydessä eikä löydä häntä.
Mutta silloin minä katson ylös, Vapahtajani, Sinun puoleesi. "Sinun edessäsi on yö yhtä kuin päivä." Minä en uskalla ajatella, että hän kärsii; se särkee minun sydäntäni. Minä en voi riemuita, niinkuin tahtoisin, siitä ajatuksesta, että hän ehkä on taivaassa. Minä en tiedä mitä pyytää, mutta sinä olet hänen kanssaan, niinkuin minun kanssani. Pidä häntä likellä Sinun siipeisi varjon alla. Siinä me olemme turvassa, ja siinä me olemme yhdistetyt. Ja voi, lohduta täti Cottaa! Hän tarvitsee sitä suuresti.
Fritz rakastaa siis, niinkuin meidän vähäinen seuramme Nimptschenissä, T:ri Lutherin sanoja. Kun ajattelen sitä, iloitsen melkein enemmän, kuin itken hänen puolestaan. Kun uskomme näitä totuuksia sydämessämme, näyttävät ne yhdistävän meitä enemmän, kuin vankeus tai kuolema voi eroittaa. Tätä muistellessani sopii minun vielä kerta laulaa St. Bernardin "Salve caput cruentatum."
Sua, jota kidutettu
On ristin kuolemaan,
Ja pilkaks puetettu
Pääss' orjan-tappuraan,
Sua, suurin herjattua,
Vaikk' arvo kuitenkin
Sull' oli korkein, sua
Nyt tässä tervehdin!
Kuink' on sun otsas jalo
Noin veristetty, oi!
Sun, jonka silmäin palo
Maat, taivaat polttaa voi?
Kuink' olet kalvakkainen?
Ken kirkkaan katsannon,
Joll' ei lie vertaa vainen,
Noin himmentänyt on?
Se kaikk' on minun syyni,
Jost' olet kärsinyt,
Mun vikan' kaikki tyyni
Näin päälles otit nyt.
Kas tässä syntineni
Nyt seison vaivainen,
Luo minuun, Jesukseni,
Vaan katse ainoinen.
Mua katso, Herra suuri,
Mua kaitse, paimenein!
Sult', armon alkujuuri,
Sain kaiken hyvyytein.
Sun sanas' haikeimman
Vie tuskan rinnastain,
Ja onnen kirkkahimman
Sun hengestäs mä sain.
Ma vaivun rinnallesi,
Mua älä heitä pois!
Jos murtuis sydämesi,
En sua jättää vois,
Kun harmeneepi pääni,
Ja hautaan kallistuu,
Mun ystäväni ääni
Taas luokseen kutsuu mun.