On mieli hyvä mulla
Ja sielu riemuissaan,
Ett' osalliseks tulla
Sun tuskistas ma saan.
Jos henken' heittää saisin
Nyt juureen ristin-puus',
Se kuolo ihanaisin,
Se suurin suloisuus.
Sua kiitän sydämestä,
Oi Jesus, ystäväin,
Sun kuolin-tuskais' eestä,
Teit hyvin kaikki näin.
Suo, että puolees taivun
Ja pysyn uskossas,
Ja kun ma hautaan vaivun,
Suo tulla suojahas.
Niin, kun täält' erkanen ma,
Sä ole luonani,
Kun hautaan raukenen ma,
Käy turvaks' Luojani.
Kun ahdistukseen aivan
Ma vaivun tuskissain,
Mua auta alta vaivan
Sun piinas tähden vain.
Sa kilpen' ollos aina
Ja turva kuollehen,
Sun ristinkuvas paina
Minulle mielehen.
Sua sitten turvallisna
Poveeni likistäin,
Ma lausun onnellisna:
On hyvä kuolla näin!
XVIII.
Theklan kertomus.
Wittenbergissä, Huhtikuun 2 p. 1521.
T:ri Luther on mennyt. Me olemme kakki mielestämme niinkuin perhe, jolta isä on riistetty.
Professorit ja etevimmät porvarit ynnä suuri luku ylioppilaita kokoontuivat tänä aamuna Augustinin-luostarin portilla jättämään hänelle hyvästi. Gottfried Reichenbach seisoi likellä, kun hän astui vaunuihin, ja kuuli hänen vapisevalla äänellä sanovan Melancthonille: "jos en minä palaja, vaan vihamieheni tappavat minut, älä, veljeni, herkeä opettamasta ja lujasti pysymästä kiinni totuudessa. Tee työtä minun puolestani, sillä minun ei ole nyt tilaisuus itse tehdä työtä. Jos sinä säilyt, on se vähäinen asia, vaikka minä hukkuisin."
Niin hän lähti matkalle. Muutamien minuuttien perästä me, jotka odotimme portilla, näimme hänen kulkevan ohitse. Hän ei unhottanut hymyillä Elsalle ja hänen pienokaisilleen eikä sanoa hyvästi rakkaalle, sokealle isällemme, kun hän ajoi meidän ohitsemme. Mutta hänen kasvoissaan oli yksitotinen vakaumus, joka täytti meidän sydämemme levottomuudella. Kun se eturatsastaja, joka kantoi keisarillista lippua hänen edessään, ja sitten Lutherin vaunut poikkesivat kadun kulmasta, lausui äidin-äitimme, jonka tuoli oli siirretty oven luo, että hän saisi nähdä, kun hän kulki, niinkuin itseksensä: