"Niin, juuri semmoiselta he näyttivät, kun astuivat mestauslavalle ja roviolle, minun nuoruudessani."
Minä näin vaan hiukan, silmäni olivat aivan sokeat kyynelistä; ja kun äidin-äitimme sanoi tämän, en saanut enää oltua, vaan juoksin ylös huoneeseni, ja täällä olen sitten ollut koko ajan. Äiti ja Elsa ja kaikki sanovat, että minä en voi hallita tunteitani; ja minä pelkään, että niin on. Mutta minusta näyttää, kuin jokainen, johon minä liitin sydämeni, aina ryöstettäisiin minulta. Ensiksi minulla oli Eva. Hän ymmärsi aina minut, auttoi minua ymmärtämään itseäni; hän ei nauranut huoliani lapsellisiksi, hän ei ajatellut, että liiallinen intoni tuli kiivaasta luonnosta, vaan tuki minua, kun koetin tehdä oikein. Vaikka hän erisi minusta, (niinkuin enkeli eksyvästä, horjuvasta jättiläisestä Kristoferista Elsan vanhassa legendassa), näytti hän aina laskeuvan alas minun rinnalleni ja katsovan vastuksiani siltä kohdalta, jossa minä seisoin, ja niin päästi minut niistä vapaaksi; sillä välin kuin kaikki muut katsovat niitä ylhäältäpäin ja kummastelevat, kuinka kukaan ollenkaan voi pitää semmoisia joutavia asioita huolina. Ei tosin niin, että rakas äitini ja Elsa ovat ylpeät taikka halveksivat ketään; mutta Elsa on niin itsensä kieltäväinen, koko hänen elämänsä on niin sulaunut yhteen muitten kanssa, ettei hän ymmärrä, mitä vastaan itsepäisemmät luonnot saavat taistella. Paitsi sitä on hän nyt ulkopuolella varsinaista, jokapäiväistä elämäämme kotona. Äitini taas on niin arka; häntä peloittaa, kun hän ajattelee, mitä suruja elämä ehkä tuottaa minulle niitten muutosten kanssa, jotka epäilemättä tulevat, ja vähäiset asiat ilahuttavat tai pahoittavat minua nyt niin paljon. Minä tiedän, että hän usein ajattelee minua enemmän, kuin hän tohtii näyttää minulle; mutta hän miettii aina, kuinka hän varustaisi minua niitä koetuksia vastaan, jotka hänen luullaksensa varmaan tulevat, ja opettaisi minua olevaan nyt vähemmän kiihkeä ja maltiton vähäisissä asioissa. Mutta minä pelkään, ettei siitä ole mitään hyötyä. Minun luullakseni jokaisen olennon täytyy kärsiä luontonsa mukaan; ja jos Jumala on tehnyt tunteemme ilon ja surun suhteen syviksi, emme itse voi täyttää juovaa ja sanoa, tässä määrässä minä tahdon tuntea; tämän verran eikä sen enempää. Vedet ovat olemassa — pian ne pääsevät taas vanhaan tukittuun väyläänsä; ja sillä välillä ne nousevat tulvilleen. Evan olikin tapa sanoa: "aseittemme tulee kasvaa meidän itse kanssamme, ja voimamme enetä taisteloimme voiman kanssa; eikä löydy kuin yksi tämänlaatuinen kilpi, uskon kilpi — elävä, ainainen luottamus elävään, kaikkialla läsnä-olevaan Jumalaan."
Mutta Eva lähti pois. Ja sitten Nix kuoli. Minä luulen, että jos minä nyt näkisin jonkun lapsen surevan koiraa, niinkuin minä surin Nixiä, kummastelisin häntä paljon, niinkuin kaikki kummastelivat minua. Mutta Nix ei ollut ainoastaan koira minulle. Hän oli Eisenach ja lapsuuteni; ja kokonainen rakkauden ja unelmien mailma näytti kuolevan minulta Nixin kanssa.
Koko muulle mailmalle minä olin vähäinen tuittupäinen, neljätoistavuotias tyttö; Nixille minä olin hallitsia, suojelia, kaikki. Meni viikkoja, ennenkuin minun oli mahdollinen tulla sisään pää-oven kautta, jossa hänen oli tapa odottaa minua miettivillä silmillänsä ja ilon huudoilla hypätä minua vastaan. Minä hiivin sisään puutarhan portista.
Ja lisäksi Nixin kuolema oli ensimäinen kuolema, joka lähestyi minua, eikä sen kauhea voima ollut vähempi sentähden, että sen varjo ensin peitti minulta uskollisen koiran. Minä rupesin epäselvästi tuntemaan, ettei elämä, joka siihen saakka näytti olleen vuoritie, joka yhä kohosi kultaisten sumujen lävitse, minä en tiedä mille ihanille ja iloisille kukkuloille, päättynytkään kukkuloihin, vaan mustaan, pohjattomaan syvyyteen, ja että, oli sen juoksu kuinka himmeä tahansa, eivät mitkään sumut, ei mikään hämärä kaihda sen loppua, vaan se päättyy varmaan, ilmeisesti ja yleisesti kuolemaan.
Minä en voinut kertoa kenellekään, mitä minä tunsin. Minä en tietänyt sitä itsekään. Kuinka voimme ymmärtää, ennenkuin olemme päässeet sen lävitse? Minä en edes tietänytkään, että se oli mikään labyrinti. Minä vaan tiesin, että joku valo oli kadonnut kaikista, ja varjo laskeunut sen sijaan.
Silloin juuri T:ri Luther puhui minulle toisesta mailmasta tuolla puolen kuolemaa, jonka Jumala varmaan oli tekevä täydellisemmäksi ja kauniimmaksi, kuin tämän; — siitä mailmasta, jota ei kuoleman varjo koskaan lähesty, koska se on ikuisessa päivänpaisteessa kuoleman toisella puolella, ja kaikki varjot laskeuvat tälle puolelle. Tämä tapahtui siihen aikaan, kuin ensi kerran kävin Herran Ehtoollisella, ja minä näin usein T:ri Lutherin ja kuulin hänen saarnaavan. Minä en puhunut paljon hänen kanssaan, mutta hän vuodatti semmoisen valon minun sydämeeni, joka, vaikka se kuinka eksyisi ja erehtyisi, luullakseni ei koskaan sammu.
Hän opetti minua jossakin määrässä ymmärtämään, mikä meidän kallis taivaallinen Isä on, ja tuo vapaa-ehtoinen, mutta verraton Kärsijä — tuo armelias Vapahtaja, joka antoi itsensä syntiemme tähden, myöskin minun syntieni tähden. Ja hän saatti minut tuntemaan, että Jumala ymmärtää minua paremmin, kuin kukaan muu, koska rakkaus aina ymmärtää, ja voimakkain rakkaus ymmärtää parhaiten, ja Jumala on rakkaus.
Elsa ja minä puhuimme vähäisen siitä välisti, mutta ei paljon. Minä olen vielä lapsi Elsan ja heidän kaikkien mielestä, koska olen nuorin enkä osaa likimainkaan hallita itseäni niin paljon, kuin pitäisi. Fritz ymmärsi sen parhaiten; ainakin minä voin puhua hänelle vapaammin — minä en tiedä mistä syystä. Kenties muutamat sydämet ovat luodut sointumaan yhteen, juuri niinkuin muutamat huonekalut aina väreilevät, kun kosken erityistä luutun kieltä, vaikkei mikään muu esine huoneessa näytä tuntevan sitä. Kenties suru myöskin syventää sydämen kummallisella tavalla ja avaa uran kaikkien muitten sydänten pohjaan. Ja minä olen varma, että Fritz on tuntenut kovin syvän surun. Mimmoisen, minä en täydellisesti tiedä; enkä tahtoisi milläkään muotoa saada selkoa siitä. Jos hänen sydämessään löytyy joku salainen kammio, jota hän ei tahdo avata kaikille, enkö minä, kun luulen hänen ajatuksensa asuskelevan siinä, kääntäisi silmiäni syrjään ja kiirehtisi hiljaisesti pois, ettei hän koskaan saa tietää, että olin arvannut sen?
Hänen sydämensä sisin pyhyys ei kuitenkaan ole, tietääkseni, mikään pimeyden ja kuoleman kammio, vaan pyhä, valoisa paikka, sillä Jumala on siinä.