Tuntikausia Fritz ja minä puhuimme T:ri Lutherista ja siitä, mitä hän oli tehnyt meidän molempain hyväksi, enemmän kukaties Fritzin, kuin minun, koska hän oli kärsinyt enemmän. Minusta tuntuu, kuin me ja vielä tuhannet muut mailmassa olisimme ennen palvelleet jotakin Vapahtajamme alttaritaulua, jonka joku suuri mestari oli maalannut taivaallisen esikuvan mukaan. Mutta kaikki, mitä näimme, oli yhden julmat, kovat, vakavat kasvot, joka istui tuomio-istuimella. Hän piti salamoita kädessään, ja vielä kauheammat salamat kätkyivät hänen ankaran ja uhkaavan otsansa pilvessä. Ja silloin yhtäkkiä kuulimme T:ri Lutherin äänen takaamme sanovan heleällä, elähyttävällä sävelellänsä: "ystävät, mitä teette? Tuo ei ole oikea maalaus. Nämät ovat vaan laudat, jotka peittävät Mestarin taulun." Ja niin lausuen hän veti syrjään kauhean kuvan, jota olimme toivotonna katselleet, turhaan koettaen keksiä siinä mitään hellyyden ja kauneuden jälkiä. Ja kerrallaan todellinen maalaus tuli näkyviimme, oikean Kristuksen kuva ynnä se katse Hänen kirkkaissa kasvoissaan, joka oli ristinpuussa, kun Hän sanoi teloittajistansa: "Isä, anna heille anteeksi; sillä ei he tiedä, mitä tekevät;" ja äidillensä: "vaimo, katso poikaasi;" taikka syntiselle vaimolle, joka pesi hänen jalkansa: "mene rauhaan."
Fritz ja minä puhuimme myöskin hyvin usein Evasta. Kumminkin tahtoi hän, että minä puhuin hänestä ja hän sai kuunnella. Enkä minä koskaan väsy, kun puhun Evastamme.
Mutta sitten Fritz lähti, ja nyt on monta viikkoa kulunut siitä, kuin kuulimme hänestä; ja viimeiset uutiset, jotka tulivat meille, oli vähäinen kirje Mainzin luostarin vankihuoneesta!
Ja nyt T:ri Luther on mennyt — mennyt vihollistensa linnaan — mennyt kenties, niinkuin äidin-äitimme sanoo, martyrinkuolemaan!
Ja kuka nyt pitää tuota jaloa todellisen, rakastavan, anteeksi antavan Jumalan ilmestystä tarjona meille — kuka lujalla kädellä poistaa nuot väärät peitteet nyt, kun hän on lähtenyt? T:ri Melancthon lienee yhtä hyvä teologeille; mutta kuka täyttää T:ri Lutherin sijan meidän, kansan, työväen ja innokkaitten nuorukaisten, naisten ja lasten suhteen? Kukapa saattanee, niinkuin hän, meidät tuntemaan, ettei uskonto ole mikään tieteellinen harrastus eikä ammatti eikä oppi-kappalten järjestelmä, vaan elämä Jumalassa; ettei rukous ole, niinkuin hän sanoi, mikään sydämen kohoaminen epämääräisille, ilmaisille korkeuksille hengellistä harjoitusta varten, vaan sydämien nostaminen Jumalan tykö, semmoisen sydämen työ, joka kohtaa meitä, huolii meistä, rakastaa meitä sanomattomasti? Kuka nyt enää asettaa eteemme, niinkuin hän, tuon "Isä meidän", joka tekee koko muun Herran Rukouksen ja kalkki rukoukset mahdolliseksi ja hyödylliseksi? Ei mikään ihme, että äidit kurottivat lapsiansa hänen siunattavakseen, kun hän jätti meidät, ja sitten menivät itkien kotiin, ja lujat miehetkin pyyhkivät kyyneliä silmistänsä.
Tosin kyllä saarnaa T:ri Bugenhagen, joka on päässyt pakoon vainoajiltansa Pommerista, hartaasti saarnastuolissansa; arkki-diakonus Carlstadt on täynnä tulta, ja Melancthon täynnä valoa; ja monta hyvää, viisasta miestä on täällä jälellä. Mutta T:ri Luther näytti olevan sydän ja sielu kaikissa. Olkoon, että muut sanovat viisaampia asioita, ja hän ehkä sanoo monta asiaa, joita muut ovat liian viisaat sanomaan, mutta juuri T:ri Lutherin sydämen kautta on Jumala ilmoittanut sydämensä ja sanansa tuhansille meidän maassamme, eikä kukaan koskaan voi olla meille, mitä hän on.
Yöt päivät me rukoilemme, että hän olisi hyvässä turvassa.
Huhtikuun 15 p.
Kristofer on palannut Erfurtista, jossa hän kuuli T:ri Lutherin saarnaavan.
Hän kertoi meille, että T:ri Lutherin matka oli monessa paikassa niinkuin rakastetun ruhtinaan, joka kulkee aluskunnissansa; ruhtinaan, joka aikoo lähteä suureen taisteloon maansa edestä.