Talonpojat siunasivat häntä; köyhät miehet ja naiset tunkeusivat hänen ympärillensä ja rukoilivat, ettei hän uskoisi kaunista henkeänsä vihamiehillensä. Nürnbergissä vanha pappi toi hänelle Savonarolan kuvan, sen hyvän papin, jonka paavi poltti Florensissa tuskin neljäkymmentä vuotta takaperin. Vanha leski tuli hänen luoksensa ja sanoi vanhempainsa kertoneen, että Jumala lähettäisi vapauttajan, joka murtaisi Roman ikeen, ja hän kiitti Jumalaa, että hän sai nähdä hänet, ennenkuin hän kuoli.
Erfurtista kuusikymmentä porvaria ja professoria ratsasti muutamia penikulmia häntä vastaan, saattaaksensa häntä kaupunkiin. Täällä, jossa hän oli luopunut kaikista maallisista toiveista ja munkkina kerjännyt leipää pitkin katuja, olivat kadut täynnä kiitollisia miehiä ja naisia, jotka tervehtivät häntä vapauttajakseen valheesta ja hengellisestä tyranniudesta.
Kristofer kuuli hänen saarnaavan Augustinin-luostarin kirkossa, tässä luostarissa, jossa hän oli (niinkuin Fritz kertoi meille) kärsinyt niin kovia taistelon tuskia. Siinä hän nyt seisoi pannaan julistettuna, kuolema tarjona; mutta hän seisoi siinä voittajana Kristuksen kautta saatanan vallan ja valheitten yli. Hän näytti kokonaan unhottavan oman vaaransa ilossaan siitä ijankaikkisesta pelastuksesta, jota hän tuli julistamaan. Ei sanaakaan, niin Kristofer jutteli, itsestään, ei valtiopäivistä, ei paavin bullasta eikä keisarista, vaan kaikki siitä tavasta, jolla syntinen pelastetaan ja uskovainen autuutetaan. "Löytyy kahdenlaisia tekoja", hän sanoi; "ulkonaisia tekoja, omat tekomme. Nämät eivät maksa paljon. Mikä rakentaa kirkon; mikä lähtee pilgrimiretkelle St. Pietarin kirkkoon; mikä paastoaa, pukee kaavun päällensä, käy avojaloin. Nämät teot eivät ole mitään, vaan menevät hukkaan. Nyt minä kerron teille, mikä todellinen hyvä teko on. Jumala on herättänyt yhden miehen, Herran Jesuksen Kristuksen, että Hän musertaisi kuoleman, hävittäisi synnin, sulkisi helvetin portit. Tämä on pelastuksen teko. Perkele luuli, että Herra oli hänen vallassansa, kun hän näki Hänen kahden rosvon välissä kärsivän häpeällisintä martyrinkuolemaa, kirottuna sekä Jumalalta että ihmisiltä. Mutta Jumala osoitti voimansa ja kukisti kuoleman, synnin ja helvetin. Kristus on saanut voiton. Tämä se suuri sanoma on! Ja me pelastetaan hänen tekonsa eikä omien tekojemme kautta. Paavi sanoo aivan toista. Mutta minä ilmoitan teille, että Jumalan pyhä äiti itse on tullut pelastetuksi, ei neitsyytensä, ei äitiytensä, ei puhtautensa, ei tekojensa kautta, vaan ainoastaan uskon ja Jumalan teon kautta."
Kun hän paraikaa puhui, ryskähti siinä käytävässä, jossa Kristofer seisoi kuuntelemassa. Moni pelästyi suuresti, vieläpä aikoi rientää ulos. T:ri Luther pysähtyi hetkeksi, vaan ojensi sitten kätensä ja sanoi kirkkaalla, lujalla äänellänsä: "älkäät pelästykö, ei ole mitään vaaraa. Perkele tahtoisi näin estää evankeliumin saarnaamista, mutta se ei onnistu häneltä." Sitten palaten aineesensa, hän sanoi: "kenties teidän tekee mieli sanoa minulle: 'sinä puhut meille paljon uskosta, opeta meitä, kuinka siihen pääsemme.' Niin, tosiaan, tämä on se, jota mielin opettaa teille. Meidän Herramme Jesus Kristus on sanonut: 'rauha olkoon teille. Katsokaat käsiäni.' Ja tämä tietää samaa, kuin olisi sanonut: 'oi ihminen, minä yksin se olen, joka olen ottanut pois sinun syntisi ja lunastanut sinut, ja nyt sinulla on rauha, sanoo Herra."
Ja hän päätti:
"Koska Jumala on pelastanut meidät, järjestäkäämme niin tekomme, että ne kelpaavat Hänelle. Oletko rikas? Anna tavarasi hyödyttää köyhiä. Oletko köyhä? Anna työsi hyödyttää rikkaita. Jos työsi ei hyödytä ketään muuta kuin itseäsi, on se työ, jonka sanot Jumalalle tekeväsi, paljas valhe."
Kristofer erosi T:ri Lutherista Erfurtissa. Hän kertoi, että useat koettivat saada tohtoria pysymään poissa Wormsista; toiset muistuttivat häntä Johan Hussista, joka poltettiin, vaikka hänellä oli suojeluskirja. Ja kun hän kulki eteenpäin, oli paavillinen pannakirja ripustettuna muutamissa paikoissa seinissä hänen edessään; mutta hän sanoi: "jos minä kuolen, ei totuus kuole."
Eikä mikään luovuttanut häntä hänen aikomuksestaan. Kristofer oli syvästi liikutettu hänen saarnastaan. Hän sanoo, että teksti: "rauha olkoon teille; ja nämät sanottuaan osoitti Jesus heille kätensä ja kylkensä", kaikui hänen sydämessään koko kotimatkan Wittenbergistä asti, metsissä ja lakioilla. Tämä ponteva, kirkas, totinen ääni, jota ehkä emme koskaan enää saa kirjoittaa sanat hänen sydämeensä; ja enemmän, kuin tämä, toivoakseni, se syvempi, pontevampi ääni, joka kerta ristissä lausui tuskan huudon meidän tähtemme — sen tuskan, joka tuotti rauhan meille.
Niin; kun T:ri Luther puhuu, huomaamme, että meidän on tekemistä ihmisten, eikä kuolleitten esinetten kanssa — perkeleen kanssa, joka vihaa meitä, Jumalan kanssa, joka rakastaa meitä, Vapahtajan kanssa, joka kuoli meidän edestämme. Hän ei puhu vaan pyhyydestä ja vanhurskauttamisesta, eikä synneistä ja tuomitsemisesta. Hän puhuu meistä, jotka teemme syntiä ja tuomitaan, Kristuksesta, joka kärsii meidän tähtemme, ja Jumalasta, joka vanhurskauttaa meidät ja rakastaa meitä. Hän puhuu aina minusta ja sinusta. Hän saattaa meidät kasvoista kasvoihin semmoisen Jumalan eteen, joka ei istu vakavana kaukaisella hallitsian valta-istuimella, rypistäen otsaansa kauheassa majesteetissansa taikka hymyillen armollisessa säälissään, vaan tulee alas aivan meidän luoksemme, etsii meitä ja huolii, huolii sanomattoman paljon siitä, että me, myöskin me pelastetaan.
Minä en tietänyt, ennenkuin T:ri Luther ajoi Wittenbergistä ja vaunut, jotka kaupunki oli varustanut verkaisilla akkuna-verhoilla ilman vuoksi, katosivat näkyvistä, ja minä näin kyynelten hiljaisesti valuvan alas äitini poskille, kuinka paljon hän oli rakastanut ja kunnioittanut T:ri Lutheria.