Hän näyttää melkein yhtä levottomalta hänen kuin Fritzin tähden; eikä hän nuhdellut minua tänä iltana, kun hän tuli sisään ja näki minun itkevän sänkyni vieressä. Hän vaan syleili minua, silitteli hiuksiani ja sanoi: "pikku Thekla parkani! Jumala opettaa vielä meitä molempia, kuinka meidän ei tule pitää muita Jumalia Hänen edessään. Hän opettaa sen hyvin hellästi; mutta ei äitisi eikä Vapahtajasi voi opettaa sinulle tätä oppia ilman monta katkeraa kyyneltä."
XIX.
Fritzin kertomus.
Ebernburgissa, Huhtikuun 2 p. 1521.
Juopa on auennut minun ja luostari-elämäni välillä. Minä olen ollut vankeudessa, ja vankeudessa olen vihdoin täydellisesti päässyt vapaaksi. Ne kahleet, joita minä pelkäsin maltittomuudesta särkeä, ovat särjetyt minulta, enkä minä ole munkki enää.
Minun täytyi puhua veljilleni luostarissa siitä iloisesta sanomasta, joka oli tuottanut minulle niin paljon riemun. Kristillisen elämän on yhtä mahdoton pysyä leviämättä, kuin elävän veden juoksematta taikka liekkien nousematta. Väitellen kokoontui ympärilleni pieni joukko Kristuksessa vapautettuja. Aluksi minä en puhunut heille paljon T:ri Lutherin kirjoista. Minä aioin vaan näyttää heille, että T:ri Lutherin oppi ei ollut hänen omansa, vaan Jumalan.
Mutta se aika tuli, jolloin T:ri Lutherin nimi oli kaikkien huulilla. Pannakirja paiskattiin häntä vastaan Vatikanista. Jokainen paavin palvelia solvasi hänen nimeänsä, niinkuin väärä-uskolaisen. Monessa kirkossa, semminkin Dominikanein, kutsuivat isot kellot kansaa juhlalliseen anatheman (kirouksen) palvelukseen, jossa kaikki papit, koossa alttarin ympärillä pimeäksi laitetussa rakennuksessa, julistivat kauheat tuomion sanat ja sitten, heittäen maahan palavat soittonsa, sammuttivat ne kivilattiaan, niinkuin toivo anatheman kautta muka sammutettiin kirotun sielulta.
Minä olin kerta sattumalta läsnä tämmöisessä jumalanpalveluksessa. Eikä minun sydämeni ollut ainoa, joka tuimistui, kun kuulin, kuinka tätä arvoisaa nimeä mainittiin yhdessä luopioin ja väärä-uskolaisten kanssa ja asetettiin esiin kaikkien kirottavaksi. Mutta kenties ei kenenkään sydämessä syttynyt semmoinen tuli, kuin minun. Sillä minä tiesin lähteen, josta nämät kiroukset vuotivat, kuinka kevytmielisesti, kuinka huolimattomasti näitä kekäleitä viskattiin; ei kiivaasti, sokaistun omantunnon uskonvimmasta, vaan iloisesti ja mielen taiten, julmista, penseistä käsistä, niinkuin tämä olisi ollut joku valtioviisauden asia, semmoisten ihmisten puolelta, jotka eivät huolineet enemmän Jumalan kirouksesta kuin siunauksestakaan. Ja minä tunsin myöskin sen sydämen, joka aiottiin haavoittaa; kuinka uskollinen, kuinka hellä, kuinka totinen; kuinka vähitellen ja millä tuskalla T:ri Luther oli oppinut pitämään nuoruutensa epäjumalaa valheena; millä ponnistuksella hän, kun jompikumpi, Jumalan sana taikka kirkon ääni vihdoin oli valittava, oli pysynyt kiinni raamatussa ja pannut entisten päivien toiveet, luottamuksen ja ystävät menemään; kuinka tämä eroaminen vielä vaivasi häntä; kuinka mielellään hän vielä, niinkuin nöyrä, pikkuinen lapsi ja uhraten kaikki, paitsi totuuden ja ihmissielut, olisi heittäynyt jälleen sen kirkon helmaan, jolle hän oli hehkuvassa nuoruudessaan tarjonnut kaikki, mikä tekee elämän kalliiksi.
"He kiroovat, mutta Sinä siunaa."
Nämät sanat tulivat käskemättä sydämeeni ja melkein tietämättä huuliltani. Minä kuulin ympäriltäni enemmän kuin yhden "Amen'en;" mutta samalla haavaa minä huomasin, että pahansuovat silmät tarkastelivat minua.