Kun panna oli julistettu, polttivat he julkisesti T:ri Lutherin kirjat isolla torilla. Mainz oli ensimäinen kaupunki Saksassa, jossa häntä tällä lailla häväistiin.
Murheellisena palasin luostariini. Veljeskuntamme luostareissa ovat ajatukset Lutherista kovin erilaiset. St. Augustinin kirjat ovat pitäneet totuuden vireillä monessa sydämessä meidän parissamme; ja lisäksi luonto vetää meitä veljeskuntalaiseemme, sekä puolue-kateus Dominikaneja, Tetzeliä ja Eckiä, Lutherin vihamiehiä, vastaan. Arvattavasti ei löydy monta Augustinin-luostaria, jossa ei ole kahta eri puoluetta T:ri Lutherin suhteen.
Kun puhuin noista suurista totuuksista, kuinka Jumala ilman mitään vanhurskauttaa syntisen, sentähden että Kristus kuoli, (kuinka tuomari vapauttaa, koska tuomari itse on kärsinyt syyllisen tähden), olin minä, niinkuin jo sanoin, koettanut seurata niitä tuolle puolen kaikkia sanoja niitten jumalalliselle lähteelle. Mutta jos nyt tunnustin Lutherin, oli se minusta sama, kuin olisin tunnustanut Kristuksen. Se totuus, joka ahdistetaan, se kaikkina aikoina koettaa uskollisuuttamme. Me olemme kutsutut tunnustamaan, eikä vaan myöntämään. Jos korkeimmalla äänellä ja selvimmällä tavalla myönnän jokaisen osan Jumalan totuudesta, paitsi juuri sen vähäisen kohdan, jota mailma ja perkele kulloinkin ahdistavat, en minä tunnusta Kristusta, vaikka kuinka ahkerasti myöntäisin, että olen kristitty. Kussa taistelo riehuu, siinä sotamiehen uskollisuus koetetaan; ja vaikka hän muutoin pysyisi lujana koko tappelutanterella, mutta peräytyisi yhdessä paikassa, ei hän tee muuta, kuin pakenee ja häväisee itsensä.
Käytöllisesti katsoen näyttää minusta myöskin, kuin taistelo sodan aikoina tavallisesti järjestyisi jonkun uskollisen, Jumalalta lähetetyn miehen ympärillä, jota uskollisuus Jumalaa kohtaan käskee meidän vilpittömästi seurata. Siihen aikaan, kuin Juutalaisuus ensiksi ahdisti nuorta kristittyä kirkkoa, oli St. Paavali tämä mies. Suuressa Arianisessa riidassa se oli Athanasius — "Athanasius contra mundum." Meidän aikoinamme, meidän maassamme on se, luullakseni, Luther; ja Lutherin kieltäminen olisi minulle, joka opin totuuden hänen huuliltaan, Kristuksen kieltämistä. Luther on, luullakseni, se mies, jonka Jumala on antanut kirkollensa Saksassa tällä aikakaudella. Lutheria minä sentähden aion seurata — ei niinkuin hän olisi mikään täydellinen esikuva, vaan Jumalan määräämä johdattaja. Ihmisten on mahdoton olla puolueettomina suurissa uskonnollisissa taisteloissa; ja jos me sen vähäisen väärän tähden, joka löytyy oikeassa asiassa, taikka sen vähäisen pahan tähden, joka löytyy hyvässä miehessä, kieltäymme asettumasta oikean puolelle, asetumme hiljaisuudessa juuri tämän menetyksen kautta väärän puolelle.
Kun palasin takaisin luostariin, oli myrsky nousemallansa. Minulta kysyttiin, oliko minulla mitään T:ri Lutherin kirjoja. Minä vastasin, että minulla oli. Vaadittiin, että minä antaisin ne pois. Minä sanoin, että sopi ottaa ne minulta, mutta etten minä suostuisi antamaan niitä hävitettäväksi, koska uskoin, että ne sisälsivät Jumalan totuuden. Näin asia päättyi, kunnes olimme tuskin mennyt kammioomme yöksi, jolloin yksi vanhempi munkki tuli minun luokseni ja syytti minua siitä, että salaisesti levitin Lutherin väärää uskoa veljien joukossa.
Minä myönsin, että olin ahkerasti, mutta ei salaisesti, tehnyt kaikki, mitä voin, levittääkseni veljiin niitä totuuksia, jotka löytyivät T:ri Lutherin kirjoissa, vaikkei hänen, vaan St. Paavalin sanoilla. Kiivas väittely syntyi, joka loppui niin, että munkki vihoissaan lähti kammiosta, lausuen, että kyllä keinoja keksittäisiin, jotka estivät tätä myrkkyä edemmäksi leviämästä.
Seuraavana päivänä minä vietiin siihen vankihuoneesen, johon Johan von Wesel kuoli; raskaat teljet vedettiin oven eteen, ja minä jätettiin yksin.
Kun he menivät pois, sanoi se munkki, jonka kanssa edellisenä iltana olin kiistellyt: "tässä kammiossa kuoli tuskin neljäkymmentä vuotta sitten samanlainen väärä-uskolainen, kuin Martin Luther."
Näillä sanoilla aiottiin soveliaalla tavalla peloittaa minua; ne vaikuttivat niinkuin virvoittava lääke. Sen sankarin henki, joka näytti täällä kukistuneen, mutta nyt seisoi voiton palmulla Karitsan edessä, tuntui olevan läsnä minua. Totuuden Henki, jonka puolesta hän kärsi, oli minun kanssani; ja vankihuoneen yksinäisyydessä minä opin, mitä ei vuosikaudet olisi muualla voineet minulle opettaa.
Ei kukaan, paitsi se, joka on koettanut, tiedä, kuinka vahvat ne kahleet ovat, jotka sitovat meitä väärään uskoon, semmoiseen uskoon, joka on opittu äitimme sylissä ja juurrutettu meihin vuosien uhrauksilla. Kenties minä en olisi koskaan kyennyt katkaisemaan niitä. Minulta, niinkuin tuhansilta muilta, vihamieliset kädet katkaisivat ne raa'asti. Mutta iskut, jotka särkivät ne, olivat juuri se ritarinlyönti, joka löi minut Herran ritariksi ja soturiksi.